Photo: Heikki Tuuli

Sinfis100: Sata vuotta Suomen musiikinhistoriaa

|
Blogg

Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin 100-vuotisjuhlakonsertti kuullaan Musiikkitalon konserttisalissa 14. toukokuuta klo 19.00. Juhlan kunniaksi Auli Särkiö kirjoitti sinfoniaorkesterin satavuotisesta historiasta.

Toukokuun lopussa vuonna 1916 Bulevardilla sijaitseva Rake-juhlasali täyttyi sävelistä: yleisölle tarjoiltiin orkesteria johtaneen Erkki Melartinin säveltämä Prinsessa Ruusunen -alkusoitto, Ferdinand Héroldin Zampa-oopperan alkusoitto sekä Haydnin sinfonia nro 13. Orkesteri oli Helsingin Musiikkiopiston, nykyisen Sibelius-Akatemian, sinfoniaorkesteri, joka esiintyi julkisesti ensimmäistä kertaa. Haydnin riemukkaan pirteät sävelet lienevät hyvin vastanneen Melartinin, musiikkiopiston silloisen johtajan ja orkesterin kapellimestarin mielenmaisemaa: opiston oma, säännöllisesti toimiva ja konsertoiva orkesteri oli ollut hänen pitkäaikainen unelmansa. Orkesterin ensikonsertti oli Melartinille voitonpäivä: ”Opiston toiminnan täysmittaisena konservatoriona voidaan näin katsoa alkaneen”, hän julisti tyytyväisenä vuosikertomuksessa. Suomen musiikkielämä oli harpannut eteenpäin.

Melartin tiesi, ettei ammattimainen musiikkioppilaitos olisi mitään, jos se ei kykenisi vihkimään opiskelijoitaan orkesterisoiton maailmaan. Oma orkesteri on myös oppilaitoksen käyntikortti kotimaahan ja muualle maailmaan. 100 vuotta myöhemmin Taideyliopiston Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri jatkaa Melartinin aloittamassa tehtävässä: se on tulevien muusikoiden ja orkesterisoittajien hautomo, verkostoitumispaikka ja ennen kaikkea yhteissoiton laboratorio.

Orkesterikoulutus nyt

Suomi on tunnetusti orkestereiden luvattu maa, ja Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri voidaan jopa nähdä niiden kantamuotona, kotipesänä, joka on kasvattanut yhä uusia orkesterisukupolvia. Nykyisellään orkesterisoiton opiskelu pyrkii olemaan mahdollisimman lähellä ammattiorkesterien toimintaa: konsertteihin valmistaudutaan periodeittain vierailevien kapellimestareiden johdolla. Vuosittain on noin seitsemän periodia, joista neljä on sinfoniaorkesterikonsertteja. Niiden lisänä ovat kamari- , jousi- ja puhallinorkesterien periodit sekä oopperaprojektit. Orkesterin eteen saapuu huippunimiä, joista monet ovat myös orkesteri- ja kapellimestarikoulutuksen alumneja Sakari Oramon tai John Storgårdsin tapaan.

Orkesterin ydintehtävä ei ole muuttunut vuosisadassa mihinkään: orkesterissa opiskelijat tutustuvat perusrepertuaariin, harjaantuvat orkesterisoittajina, kehittävät kommunikaatiotaitojaan ja omaksumiskykyään sekä tottuvat työskentelemään erilaisten johtajien kanssa. Nykyaikaiselta orkesterilta vaaditaan yhä monipuolisempaa profiilia, ja tähän periodimuotoisen opiskelun joustavuus sopii hyvin. Orkesterisoitto ei myöskään ole enää tiukan hierarkian säätelemää kuten takavuosina: opiskelijoiden osallistaminen ja yhdessä suunnittelu ovat nykyään osa sinfoniaorkesterin olemusta.

Vuonna 2011 avattu Musiikkitalo käänsi uuden lehden koko Helsingin orkesterielämän historiassa. Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterille muutto R-talon konserttisalista akustisesti huippulaadukkaaseen, suureen saliin avasi täysin uudenlaiset mahdollisuudet suurteosten soittamiseen. Lisäksi Sibelius-Akatemian, Radion sinfoniaorkesterin ja Helsingin kaupunginorkesterin yhteinen talo loi ihanteelliset olosuhteet yhteistyölle. Syksyllä 2015 orkesteriyhteistyö vakiintui, kun Musiikkitaloon perustettiin toimijoiden yhteinen orkesteriakatemia. Sen tarkoituksena on yhdistää eri sukupolvien voimavarat kokonaisvaltaisesti. Orkesterisoiton opiskelijat pääsevät soittamaan HKO:n ja RSO:n riveissä mestari-kisälli-periaatteella. Kapellimestariopiskelijat kutsutaan johtamaan ammattiorkestereita, ja sävellyksenopiskelijat voivat kuulla teoksiaan ammattiorkesterin esittämänä. Tärkeä askel yhteistyössä otettiin jo 2014, kun Hannu Lintu kutsuttiin orkesteri- ja kapellimestarikoulutuksen vierailevaksi professoriksi.

Tällä hetkellä Sibelius-Akatemian orkesterikoulutuksen piirissä opiskelee runsas 300 opiskelijaa. Sata vuotta sitten naiset olivat orkesterissa harvinainen näky, mutta nyt orkesterissa on miehiä ja naisia jotakuinkin yhtä paljon. 1800-luvun musiikki-Suomi oli omalla tavallaan hyvin kansainvälinen, tunnetusti emme olisi päässeet pitkällekään ilman Suomeen kotoutuneita saksalaismuusikkoja. Tämän päivän globaali kansainvälisyys on erilaista. Nyt Sibelius-Akatemia houkuttelee opiskelijoita kaikkialta maailmasta – noin viidesosa orkesterisoiton opiskelijoista on ulkomaalaisia. 

Riitaisa alkutaival

Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin tarina alkaa kahden Suomen musiikinhistorian suurnimen välisestä kamppailusta. He olivat Martin Wegelius, vuonna 1882 perustetun Helsingin Musiikkiopiston johtaja sekä Robert Kajanus, Helsingin Orkesteriyhdistyksen, nykyisen Helsingin kaupunginorkesterin, perustaja ja kapellimestari. Oli selvää, että tällaiset nuoren musiikkielämän voimahahmot asettuivat nopeasti napit vastakkain. Välit kiristyivät entisestään, kun Kajanus kolme vuotta myöhemmin perusti orkesterikoulun ja astui suoraan tuoreen musiikkiopiston tontille. Nimi ”Orkesteriyhdistyksen käytännöllinen orkesterikoulu” teki pesäeroa teoreettiseksi tunnettuun Wegeliukseen. Välit olivat niin tulehtuneet, että yhteistyö oli mahdotonta. Musiikkiopisto pystyi tarjoamaan vain keskeisimpien solististen soittimien ja joidenkin vaskipuhaltimien opetusta.

Orkesteriyhdistyksen orkesteri ja orkesterikoulu toimivat vahvassa symbioosissa. Monista sen kasvateista tuli myöhemmin musiikkielämän keskeisiä vaikuttajia: mm. Armas Launis, Heikki Klemetti ja Armas Maasalo olivat käyneet orkesterikoulun. Tämä kaikki kiusasi Wegeliusta suuresti. Orkesterikoulu söi musiikkiopistolta paitsi oppilaita myös painoarvoa, eikä soitinvalikoiman suppeuden vuoksi omaa oppilasorkesteria saatu kasaan. Lohdutuksena oli, että Jean Sibelius sentään valitsi musiikkiopiston.

Kiista hiersi koko musiikkielämää. Oli kestämätöntä, etteivät Helsingin kaksi tärkeintä musiikkitoimijaa tehneet yhteistyötä. Onneksi välit alkoivat lientyä, kunnes Kajanus ja Wegelius vuonna 1903 sopivat riitansa. Wegelius kuoli kuitenkin pian, ja musiikkiopisto jäi tuuliajolle. Asiat alkoivat edistyä, kun Erkki Melartin nosti musiikkiopiston uuteen nousuun.

Sinnikäs Melartin

Melartin aloitti Helsingin Musiikkiopiston johtajana 1911 ja käynnisti heti pontevat uudistukset. Hänen mittavalla kaudellaan toiminta vakiintui ja täysipainoistui: aito musiikkikorkeakoulu syntyi. Vuonna 1924 nimi muuttui Helsingin Konservatorioksi. Omat toimitilat Pohjoisella Rautatiekadulla valmistuivat 1931, ja vuonna 1939 nimeksi tuli Sibelius-Akatemia.

Aivan ensimmäiseksi Melartin tarttui orkesterikoulukiistaan. Hän oli toiminut opettajana musiikkiopistossa ja tiesi, että oppilasorkesteri oli koulun elinehto. Melartin toi vuosi vuodelta uusia soittimia opiston valikoimaan kuin rakentaen pala palalta pohjaa orkesteritoiminnalle. Uutterat neuvottelut johtivat lopulta siihen, että vuonna 1914 Kajanuksen orkesterikoulu sulautettiin musiikkiopistoon. Samalla Kajanuksen orkesteri kunnallistettiin.

Kauan odotetun yhteenliittymisen myötä opistoon saatiin toimiva orkesteri, jonka alkutaival huipentui ensikonserttiin keväällä 1916. Melartin johti orkesteria itse lähes koko kautensa ajan. Melartinin ansiota oli myös kipeästi kaivatun oman talon saaminen. Eino Forsmanin suunnittelema ns. R-talo on tällä hetkellä Eduskunnan käytössä, ja Sibelius-Akatemian opiskelijat palaavat sinne taas vuonna 2019. Jo vuonna 1932 uudessa talossa vietettiin konservatorion 50-vuotisjuhlia. Juhlallisuuksissa oppilasorkesteri esitti mm. Melartinin Hymnin kuorolle ja orkesterille.

Kasvavan musiikkielämän paineet

Oppilasorkesteri saatiin toimintakykyiseksi kreivin aikaan, sillä itsenäistyneessä Suomessa orkesterikoulutukselle oli suuri kysyntä. Orkestereita perustettiin ympäri maata – mm. Radio-orkesteri ja Turun kaupunginorkesteri syntyivät 1920-luvulla – ja ammattisoittajille oli kasvava tarve. Oppilasorkesteri sai nyt valtiollista painoarvoa, mikä symbolisesti sinetöityi orkesterin tarttuessa viimein myös Sibeliukseen: kun heikentynyt Melartin vuonna 1933 viimein luopui orkesterin johdosta, se oli kasvanut soittajistoltaan täysikokoiseksi, ja suuriin teoksiin päästiin käsiksi omin voimin.

Sota-aikana orkesterin johtoon astui Jussi Jalas, joka käynnisti myös kapellimestarikoulutuksen. Orkesteri esiintyi ahkerasti, esimerkiksi lukuvuonna 1945–46 oppilaskunnan juhlavuoden tilaisuuksissa. Juhlallisuuksien yhteydessä Sibelius lupautui oppilaskunnan ensimmäiseksi kunniajäseneksi ja lahjoitti pian partituuri- ja nuottikokoelmansa Sibelius-Akatemian kirjastolle, mikä oli riemuvoitto orkesterillekin. Sen ohjelmistossa oli klassikoita kuten Brahmsia, Bizetä ja Bachia mutta myös tuoretta suomalaista: Klamia, Madetojaa, Bengt Johanssonia ja tietysti Sibeliusta, sekä nykyään harvemmin kuultuja pohjoismaisia säveltäjiä, esimerkiksi Franz Berwaldia.

Sotavuosien jälkeen Suomi eli nousukautta, myös musiikillisesti. Nyt luotiin sitä paljon puhuttua musiikki-ihmettä, ja orkesterikenttä kasvoi dramaattisesti. Sibelius-Akatemian orkesterille se merkitsi katovuosia, sillä nousevat ammattiorkesterit imivät opiskelijaorkesterin lähes tyhjiin. Kriisiajasta selvittiin, kun Jalas työnsi orkesteripultteihin kaikki kynnelle kykenevät opettajia myöten. Kokemus sai koko henkilökunnan ymmärtämään toimivan orkesterisoiton välttämättömyyden nuorelle muusikolle, musiikkioppilaitokselle ja koko kehittyvälle kulttuurikentälle.

Panulan kultakausi

Kunnianhimoinen, pitkäjänteinen orkesteritoiminta edellytti näkemyksiä ja johtajuutta. 1970-luvulla Sibelius-Akatemia oli viimein kypsä perustamaan orkesterinjohdon professuurin. Virka vakinaistettiin 1973 ja sitä alkoi hoitaa legendaarisesta kapellimestaritallistaan ja rivakoista otteistaan tunnettu Jorma Panula. Hän oli johtanut Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteria jo edellisellä vuosikymmenellä Jussi Jalaksen seuraajana ja osoittanut tarmokkuutensa heti kättelyssä. Panulan perustama kamariorkesteri liitettiin Sibelius-Akatemiaan 1961, ja se alkoi konsertoida aktiivisesti ympäri Suomea sekä ulkomailla. Sinfoniaorkesteri puolestaan näytti kyntensä Berliinissä järjestetyssä Herbert von Karajan -säätiön nuoriso-orkesterikilpailussa, jossa se sai Panulan johdolla toisen sijan vuonna 1972.

Kapellimestariluokan kasvattina Panula tunsi orkesterikoulutuksen vahvuudet ja kehitysalueet. Hän alkoi nopeasti organisoida sitä ammattimaisempaan suuntaan. Orkesterijärjestäjä ja nuotistonhoitaja sulavoittivat käytännön asioita, ja aiemmin vakiintunut käytäntö ammattilaiskonserttimestarista jatkui tuloksekkaasti. Hieman myöhemmin perustettiin lisäksi kapellimestariluokan oma harjoitusorkesteri, ”kapubändi”. Vähitellen sen koko kasvoi säestysyhtyeestä ammattimaisesti toimivaksi kamariorkesteriksi, jossa opiskelijoiden oli mahdollista ansaita lisätienestejä.

Panula tiesi, että orkesterimuusikon työn ytimessä oli yhteistyö erilaisten kapellimestarien kanssa. Hän ideoi nykyisen käytännön, jossa orkesterin edessä vierailevat säännöllisesti maineikkaat kapellimestarit. Myös vireä yhteistyö kapellimestariluokan kanssa oli Panulalle tärkeää, ja nykyinen professori Atso Almila on jatkanut samassa hengessä. 1970-luvulla Panulan kapuluokalla opiskelivat mm. Osmo Vänskä, Esa-Pekka Salonen ja Jukka-Pekka Saraste, jotka sekä soittivat orkesterissa että harjoituttivat ja johtivat sitä. Suuri suomalainen kapellimestarisukupolvi oli kypsymässä. Elettiin nousukautta: opiskelijat perustivat omia kamariorkestereita, kuten Candellan ja Claviksen, ilmapiiri oli motivoitunut, orkesterikilpailuissa niitettiin kansainvälistä mainetta.

Panulan aikana Sibelius-Akatemian kansainvälinen maine alkoi vakiintua. 1980-luvulle tultaessa Panula oli pohjoismaisen kapellimestarikoulutuksen ykkösnimi, joka vieraili ahkerasti opettamassa myös Tukholmassa ja Kööpenhaminassa. Sibelius-Akatemian orkesteri- ja kapellimestarikoulutus oli tehokkuudessaan ja laadukkuudessaan Pohjoismaiden kärjessä, ja kapellimestariluokalle alkoi hakeutua opiskelijoita myös muista maista. Kun Panulan kasvatit lensivät maailmalle, tulokset alkoivat näkyä: esimerkiksi Avanti!-orkesteri syntyi 1983 vastavalmistuneiden huippukapellimestarien Sarasteen ja Salosen perustamana, ja ensemblestä tuli uudenlaisen, raikkaan musiikintekemisen edelläkävijä. Pian Sarasteen ja Salosen urat lähtivät kansainväliseen nousukiitoon.

Nykymuotoinen orkesterikoulutus syntyy

1980-luvulla Sibelius-Akatemian aktiivisin orkesteritoimija oli ketterä kamariorkesteri, joka teki ahkerasti ulkomaankiertueita ja järjesti Helsingissä konsertteja eri yhteistyötahojen kanssa. 1990-luvun alussa opiskelijoiden oma aktiivisuus lisääntyi entisestään, ohjelmisto laajeni, levytyksiä tehtiin ja uusia kamariorkestereita suorastaan pulppusi esiin. Näistä mm. Zagros on tänä päivänä yksi Suomen nykymusiikkikentän keskeisistä toimijoista.

Sinfoniaorkesteri paini sen sijaan jatkuvasti tuttujen ongelmien kanssa. Sen täytyi edelleen taipua kapellimestariluokan harjoitusinstrumentiksi, mikä söi resursseja. Ammattiorkesterien vetovoima heikensi opiskelijaorkesterin kuntoa. Toimintaa kyllä riitti – esimerkiksi lukuvuonna 1982–83 orkesterikonsertteja oli peräti 22, joihin sisältyivät mm. Figaron häät -ooppera, Einar Englundin 3. pianokonserton levytys sekä Maj Lind -pianokilpailun finaali – mutta samat kysymykset pyörivät itsepintaisesti orkesterikoulutuksen ympärillä: Arvostettiinko orkesterisoittoa tarpeeksi Akatemian sisällä? Vastasiko koulutus ammattielämän tarpeita?

Panula kääri hihansa ja laati jousien aineneuvoston kanssa suunnitelman uudenlaisesta orkesterimallista. Syntyajoistaan asti orkesteri oli harjoitellut kerran viikossa johtajansa ohjauksessa. Nyt ryhdyttiin ajamaan periodipohjaista mallia, jossa orkesteri työskenteli intensiivisissä, konsertteihin tähtäävissä jaksoissa vaihtuvien kapellimestarien johdolla, ammattiorkestereiden tapaan. Nykyinen orkesterikoulutus oli syntynyt. Tilanteen kriisiytyminen kertoi siitä, että Sibelius-Akatemiassa tiedostettiin orkesterikoulutuksen olevan musiikkikorkeakoulun laadun oleellisimpia mittareita.

Orkesteriuudistuksen myötä sinfoniaorkesteri alkoi avautua ulospäin kamariorkesterin viitoittamalla tiellä. Yhteistyöhön ryhdyttiin mm. Helsingin kaupunginorkesterin ja Kansallisoopperan kanssa, ja Yle alkoi radioida sinfoniaorkesterin esiintymisiä. Yhteistyöhankkeet muiden taidekorkeakoulujen kanssa enteilivät Taideyliopiston kuvioita. Kuorojen kanssa järjestettiin kirkkokonsertteja, ja mm. Tapiolan kamarikuoron kanssa vuonna 1991 toteutettu hersyvä P.D.Q. Bach -konsertti kieli Avanti!-aikakauden leikkisästä hengestä.

Panulan vaiheikas professorikausi päättyi syksyllä 1993. Jäähyväiskonsertin pääteoksena oli Mahlerin sinfonia nro 10, ja Panula sai ansaitsemansa näyttävän, Seppo Heikinheimon tyypillisen teilaavan konserttiarvion myötä myös dramaattisen lähdön.

Kansainvälistä ja kotimaista vaikuttamista

Viimeiset 20 vuotta Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri on noussut yhä näkyvämmäksi toimijaksi Helsingin ja koko maan musiikkielämässä. 1990-luvun alussa Eri Klas toi professorina orkesteriin kansainvälisiä siteitä, joihin lukeutui myös orkesterin pääsy European Federation of National Youth Orchestras -liiton jäseneksi. Klasia seurasi Leif Segerstam (professorina 1997–2013).

2000-luvun alussa orkesteri esiintyi mm. Paavo Berglundin, Esa-Pekka Salosen ja Osmo Vänskän johdolla sekä toteutti kansainvälisiä huippuprojekteja. Merkittävimpiä oli esiintyminen vuonna 2005 Lontoossa, Lahdessa ja Wienissä Lontoon Guildhall Schoolin ja Wienin musiikkiyliopiston yhteishankkeessa Sir Colin Davisin johdolla.

Sibelius-Akatemian konserttitoiminta on jatkuvasti lisääntynyt korostaen oppilaitoksen roolia myös julkisena musiikkitoimijana. Kehityskulku huipentui Sibelius-Akatemian oman näyteikkunan, Sibafest-festivaalin perustamiseen vuonna 2006. Joka toinen vuosi järjestettävä tapahtuma houkutteli viime tammi-helmikuussa Musiikkitaloon 8000 hengen yleisön. Festivaali huipentui päätöskonserttiin, jossa Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri esitti Kurt Weillin ja Aaron Coplandin teoksia.

”Sinfoniaorkesteri on kuin kattila, jonka antimista koko Suomi ja maailma ovat päässeet nauttimaan.”  - Atso Almila

Lähteet:

  • Fabian Dahlström (1982): Sibelius-Akatemia 1882–1982. Sibelius-Akatemian julkaisuja I.
  • Reijo Pajamo (2007): Musiikkiopistosta musiikkiyliopistoksi. Sibelius-Akatemia 125 vuotta. Sibelius-Akatemia.
  • Juhani Poutanen (1996): Sibelius-Akatemian orkesterikoulutus. Tutkielma musiikin maisterin tutkintoa varten. Sävellyksen ja musiikinteorian osasto, Sibelius-Akatemia.
  • Artikkelia varten on lisäksi haastateltu intendentti Anna Rombachia sekä hyödynnetty Rombachin ja professori Atso Almilan haastatteluja Taideyliopiston Sibelius-Akatemian tiedotteissa 29.1.2016 ja 25.2.2016.

Teksti: Auli Särkiö

Juhlakonsertteja YLEn kanavilla

Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri, johtajanaan Sakari Oramo juhlii 100-vuotiasta historiaansa Musiikkitalossa 14. toukokuuta klo 19.00. YLE Teema ja YLE Areena lähettävät 100-vuotisjuhlakonsertin suorana. YLE Teema esittää Rake-salissa 29. huhtikuuta tallennetun Sadan vuoden sävelet -konsertin 14. toukokuuta klo 18.05, ennen Musiikkitalon suoraa lähetystä. Historiakonsertin voi katsoa myös YLE Areenasta 10. toukokuuta klo 16.00 alkaen.

Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin 100-vuotisjuhlakonsertti 14.5.2016 klo 19
Musiikkitalon konserttisali, Mannerheimintie 13

Ämnesord