Miten usein ihminen tulee kaapista – ja millaisen tilan taide voi rakentaa?
Priden yhteydessä puhutaan usein kaapista tulemisesta yksittäisenä hetkenä – rajapyykkinä, kertaluonteisena rohkeuden tekona, jonka jälkeen ihminen on ikään kuin “valmis”. Ajatus on dramaturgisesti houkutteleva: on ennen ja jälkeen, ensin vaiettu salaisuus ja sitten ääneen lausuttu totuus.
Kokemukseni mukaan todellisuus on toisenlainen.
Kaapista tuleminen ei ole tapahtuma, vaan rakenne. Se on toistuva tilanne, joka kietoutuu arjen pieniin kohtaamisiin. Se tapahtuu yhä uudelleen – konferenssissa, kun keskustelu siirtyy ammatillisesta henkilökohtaisempaan; lenkkipolulla, kun toinen koiranulkoiluttaja kysyy jotakin elämästä; arkipäiväisessä asioinnissa, kun puhe kääntyy perheeseen. Jokaisessa tilanteessa teen pienen, nopean arvion: sanonko asian suoraan vai kierränkö sen? Selitänkö vai ohitanko?
Yksittäisenä hetkenä tämä on lähes merkityksetöntä. Toistuvuutensa kautta se alkaa kuitenkin muokata kokemusta maailmasta. Se ohjaa huomiota, vie keskittymistä ja kuluttaa energiaa.
Juuri tästä näkökulmasta Pride on minulle tärkeä: ei ensisijaisesti juhlana tai identiteetin ilotulituksena, vaan muistutuksena siitä, että joillekin meistä arki sisältää jatkuvaa neuvottelua näkyvyydestä. Siitä, missä määrin saa olla olemassa ilman selityksiä.
Opetuksesta vastaavana varadekaanina pohdin siksi, millainen ympäristö Taideyliopisto on. Joutuuko Taideyliopistossa käyttämään osan kapasiteetistaan siihen, että tekee itsestään ymmärrettävän ja hyväksyttävän?
Opiskelu ja taiteen tekeminen edellyttävät kykyä paneutua, altistua epävarmuudelle ja ottaa riskejä. Ne edellyttävät myös kokonaisvaltaista läsnäoloa – ei vain teknistä suoritusta, vaan oman ajattelun ja kokemuksen tuomista prosessiin. Jos osa tästä kapasiteetista kuluu jatkuvaan sosiaalisten tilanteiden lukemiseen, itsensä säätelyyn tai varomiseen, ulottuu se suoraan oppimiseen. Tässä mielessä yhdenvertaisuus ei ole vain eettinen tai hallinnollinen tavoite. Se on sekä oppimisen että taiteellisen työn edellytys.
Tästä seuraa myös oma ratkaisuni, joka ei alun perin ollut minulle itsestään selvä mutta jonka koen johtamisroolissani välttämättömäksi: teen näkyväksi sen, mikä muuten jäisi hiljaiseksi oletukseksi. Puhun elämästäni homona samalla tavalla kuin enemmistö puhuu omastaan. Mainitsen asioita ilman kehystyksiä tai selityksiä. Teen niin, koska normalisoituminen ei tapahdu julistuksilla vaan toistolla.
Yksi sitkeimmistä julkisen keskustelun vääristymistä liittyy tähän toistoon. Kun seksuaalivähemmistöön kuuluva kertoo omasta elämästään, se tulkitaan kannanotoksi, agendaksi tai tuputukseksi. Kun hetero tekee saman, kysymys onkin neutraalista arjesta. Ero ei synny siitä mitä sanotaan, vaan siitä kuka sanoo.
Tätä vinoumaa ei voi purkaa muuten kuin tulemalla näkyväksi yhä uudelleen – myös silloin, kun se tuntuu liioitellulta. Ei siksi, että asia itsessään olisi keskeinen jokaisessa tilanteessa, vaan siksi, että vasta toiston kautta siitä voi tulla tavallinen.
Mittakaavaa auttaa hahmottamaan se, että kyse ei ole marginaalisesta ilmiöstä vaan merkittävästä osasta ihmisyyden kirjoa. Vertaus ei ehkä ole kovin osuva, mutta suuruusluokka on jotakin samaa kuin vaikkapa vasenkätisyys. Silti vain toiseen näistä yhä liittyy jatkuva tarve arvioida, mitä itsestään kertoo ja miten uskaltaa tulla nähdyksi. Tämä kertoo ennen kaikkea normeista: siitä, mikä ymmärretään oletukseksi ja mikä poikkeukseksi.
Taiteella on tässä asetelmassa erityinen mahdollisuus – ja toisinaan myös erityinen vastuu. Taide ei ainoastaan heijasta todellisuutta, vaan se myös tuottaa sitä. Se luo tiloja, joissa jokin tapa olla muuttuu mahdolliseksi, tunnistettavaksi ja lopulta arkiseksi.
Taiteen opetuksessa tämä ei rajoitu vain ohjelmistovalintoihin tai yksittäisiin keskusteluihin. Se on ennen kaikkea ilmapiiriä: sitä, millaista olemista pidetään neutraalina, millaista kieltä käytetään ilman että sitä huomataan, millaisia oletuksia tehdään kysymättä. Opiskelija lukee tämän nopeasti, usein sanattomasti. Hän hahmottaa, onko tämä paikka jossa hänen täytyy varoa, vai paikka jossa hän voi keskittää huomionsa siihen, miksi hän on yliopistoon tullut: oppimiseen ja taiteen tekemiseen.
Pride asettuu tähän kehykseen muistutuksena suunnasta. Ei irrallisena juhlaviikonloppuna, vaan mittarina sille, millainen arki on muina päivinä. Niin kauan kuin joutuu toistuvasti arvioimaan, kuinka paljon itsestään kertoo, ei olla vielä tilassa, jossa ihmisyys on itsestään selvästi sallittua. Tavoite ei ole että erilaiset identiteetit katoavat, vaan että ne lakkaavat olemasta erityistapauksia.
Taideyliopistossa haluan olla rakentamassa juuri tällaista ympäristöä: tilaa, jossa kenenkään energia ei kulu kaapista tulemiseen, vaan suuntautuu siihen, mikä on olennaista. Ajatteluun, harjoittelemiseen, ilmaisun etsimiseen – siihen, mikä tekee ihmisestä taiteilijan.
Kirjoittaja: Markus Utrio, Taideyliopiston Sibelius-Akatemian opetuksesta vastaava varadekaani