Luontokato on myös kulttuurinen kysymys – ja se on hyvä uutinen
Ennen kuin onnistumme purkamaan länsimaiseen maailmankuvaan juurtuneet virhekäsitykset, tulemme väistämättä toistamaan kestämättömiä toimintatapoja, kirjoittaa Iida Turpeinen.
Joitain vuosia sitten ryhdyin kirjoittamaan romaania 1700-luvulla sukupuuttoon kuolleesta merinisäkkäästä. Lukiessani tutkimusmatkailijoiden muistiinpanoja, jokin heidän tavassaan kuvata kohtaamiaan eläimiä tuntui äärimmäisen oudolta. Kummastelin aikani, kunnes ymmärsin mistä oli kyse: heillä ei ollut käsitystä luonnon haavoittuvuudesta.
Olen saanut humanistisen koulutuksen, joka opettaa ajattelemaan ilmiöitä vasten niiden historiallisia ja kulttuurisia taustoja. Tästä huolimatta ajatus siitä, että myös sukupuutolla on oma, erityinen kulttuurihistoriansa kirkastui minulle vasta, kun aloin kirjoittaa vuosisatoja sitten sukupuuttoon kuolleesta eläimestä. Julkisuudessa luontokadosta ja ilmastonmuutoksesta keskustellaan lähinnä talouden, politiikan ja luonnontieteen näkökulmista. Tämä saa helposti unohtamaan, että ympäristökysymykset ovat myös kulttuurisia kysymyksiä, jotka ovat sidoksissa arvoihimme ja uskomuksiimme ihmisen ja muun luonnon suhteista.
Tämä on aito ongelma, sillä ilman kulttuurista ymmärrystä päädymme helposti hätiköityihin johtopäätöksiin. Nykyajan näkökulmasta tarkasteltuna ihmisen toiminta esimerkiksi näyttää järjettömältä: tiedämme, että luonto on rajallinen, mutta toimimme kuin näin ei olisi. Ristiriita tiedon ja toiminnan välillä on omiaan lietsomaan tappiomielialaa ja ajattelua, jonka mukaan ihminen on yksinkertaisesti välinpitämätön, lyhytnäköinen ja ahne. Jos luontokatoa kuitenkin tarkastelee vasten kulttuurista taustaansa, meistä lajina piirtyvä kuva on huomattavasti monipuolisempi kuin pelkistetty kertomus ahneesta, omaa etuaan tavoittelevasta ihmisestä.
Luontokadon ja ilmastonmuutoksen hahmottaminen kulttuurisina ilmiöinä on toivoa-antavaa, sillä kulttuuria on mahdollista muuttaa.
Stellerinmerilehmän 1700-luvulla kohdanneilla miehillä ei ollut käsitystä luonnon rajallisuudesta. Heille luonto oli jumalan ihmistä varten luoma, muuttumaton järjestelmä, jonka rakenteisiin ihmisen ei ajateltu voivan vaikuttaa. Käsitys sukupuuton mahdollisuudesta syntyi vasta 1800-luvun alussa, ja ymmärrys siitä, että myös ihmisen toimet voivat ajaa toisen lajin tuhoonsa tuli hyväksytyksi vasta 1900-luvun kynnyksellä. Tätä taustaa vasten hidas reagointimme luontokatoon ei näyttäydykään vain välinpitämättömyytenä vaan myös aitona hämmennyksenä maailmankuvan murroksen äärellä.
Viime aikoina kulttuuristen näkökohtien merkitys luontokadon ja ilmastonmuutosten kaltaisten katastrofien äärellä on onneksi alettu hahmottaa entistä paremmin. Kansainvälinen luontopaneeli esimerkiksi linjasi hiljattain raportissaan, että ilmastonmuutoksen ja luontokadon juurisyyt ovat ennen kaikkea kulttuuria; ajatus siitä, että luonto on ihmisen käyttöön tarkoitettu resurssi ja käsitys ihmisestä luonnosta irrallisena toimijana. Toisin sanoen, ennen kuin onnistumme purkamaan länsimaiseen maailmankuvaan juurtuneet virhekäsitykset, tulemme väistämättä toistamaan kestämättömiä toimintatapoja.
Luontokadon ja ilmastonmuutoksen hahmottaminen kulttuurisina ilmiöinä on toivoa-antavaa, sillä kulttuuria on mahdollista muuttaa. Yhteiskuntina olemme ennenkin pystyneet muutoksiin; esimerkiksi naisten ja lasten asema on mullistunut historian näkökulmasta hyvinkin nopeasti. Mutta jotta voisimme purkaa luontopaneelin kuvaamat ajatusvääristymät, meidän tulee ensin tulla niistä tietoisiksi ja oppia kyseenalaistamaan ne. Sen jälkeen seuraa vaikeampi, mutta samalla hauskin osuus; on opittava kuvittelemaan uudenlaisia tapoja olla maailmassa ja suhteessa toisiin lajeihin. Tähän jos mihin taiteella ja taiteilijoilla on käytössään lyömättömiä työkaluja, jotka on alettu ottaa ilahduttavan tosissaan myös taidekentän ulkopuolella.
Kirjoittaja on kirjailija ja kirjallisuudentutkija, jonka esikoisromaani Elolliset (2023) on niittänyt mainetta kirjallisuuskriitikkojen ja lukijoiden parissa niin Suomessa kuin maailmallakin.