Taidehistorioitsija Mikhel Proulx haluaa pelastaa uhanalaista mediataidetta
Kanadalaistutkija Mikhel Proulx on kiinnostunut taiteen ja teknologian rajapinnoista sekä siitä, miten teknologia on mahdollistanut vaihtoehtoisten taiteilijayhteisöjen syntymisen. Helsinkiin hänet toi ympäristö, jossa painotetaan kokeellisia ja poikkitieteellisiä lähestymistapoja.
“Työni keskittyy siihen, miten viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana tehtyjä monimutkaisia taideteoksia – jotka usein liittyvät vanhentuneisiin tai epävakaisiin teknologioihin – voidaan kunnostaa, tulkita ja aktivoida uudelleen”, kanadalainen taidehistorioitsija Mikhel Proulx kertoo.
Proulx aloitti huhtikuussa postdoc-tutkijana Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa. Hän väitteli tohtoriksi vuonna 2022 Montréalin Concordia-yliopistossa. Väitöskirjassaan hän tarkasteli kanadalaisten naisten verkostopohjaista taidetta ja siihen liittyviä osallistavia käytäntöjä.
Proulx’n tutkimus nojaa digitaalisen humanismin menetelmiin. Mediataidetta tarkastellaan sen omien teknisten alustojen ehdoilla ja tiiviissä vuoropuhelussa taiteilijoiden kanssa.
”Tutkimukseni käsittelee digitaalisten taideteosten historiaa, säilyttämistä ja uudelleenaktivointia. Keskeistä on se, miten teokset säilyvät ja muuttuvat teknologisten järjestelmien, arkistointikäytäntöjen ja tulkinnallisten kontekstien vaihtuessa”, Proulx kuvaa.
Proulx tutkii monimuotoista ja teknisesti vaativaa mediataidetta, kuten verkkotaidetta, installaatioita, elektronista taidetta ja esityksiä. Erityisen kiinnostunut hän on teoksista, jotka ovat sidoksissa nopeasti vanheneviin teknologioihin ja siksi vaarassa kadota.
Kuvataideakatemiaan häntä veti ympäristö, joka panostaa taiteelliseen tutkimukseen, nykytaiteen teoriaan sekä kokeellisiin ja poikkitieteellisiin lähestymistapoihin.
Kun teknologiset järjestelmät vanhenevat ja tiedostomuodot käyvät käyttökelvottomiksi, myös teosten esittäminen ja dokumentointi voivat vaikeutua tai kadota kokonaan. Digitaalisen kulttuurin varhaisiin lupauksiin kuului ajatus pysyvyydestä, mutta todellisuus on osoittautunut toisenlaiseksi.
”Ajatus siitä, että digitaalinen media olisi ikuista ja aina saavutettavissa, ei ole pitänyt paikkaansa – kohtaamme jatkuvasti datan katoamista ja korruptoitumista”, hän sanoo.
”Työssäni ei ole kyse vain teosten säilyttämisestä, vaan siitä, mitä mediataiteen uudelleen aktivointi tarkoittaa”, Proulx korostaa.
Monet mediataiteen teokset ovat jääneet esittämättä nykyajassa juuri teknisten haasteiden vuoksi. Proulx’lle tämä ei ole este vaan keskeinen tutkimuskysymys.
”On palkitsevaa oppia näistä usein unohdetuista teoksista ja tuoda ne uudelleen yleisön nähtäville”, hän sanoo.
Teosten uudelleenlöytäminen – joskus ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin – avaa uusia näkökulmia taiteen ja teknologian historiaan. Samalla se tarjoaa malleja tulevaisuuden yhteisöille ja digitaalisen kulttuurin ymmärtämiseen.
Vaihtoehtoiset tilat
Proulxia kiehtoo mediataiteen kyky luoda yhteisöjä ja uusia sosiaalisia muotoja. Hänen mukaansa taiteilijat ovat hyödyntäneet teknologiaa yhteyksien rakentamiseen jo vuosikymmenten ajan.
”Teokset luovat usein väliaikaisia ja kokeellisia yhteisöjä. Ne osoittavat, miten sosiaalisia suhteita voidaan rakentaa teknologian avulla”, tutkija sanoo.
Nykyisen verkottuneen kulttuurin keskellä Proulx tarkastelee myös menneitä käytäntöjä: sitä, miten yhteisöjä on rakennettu ja koettu eri aikakausina.
Häntä kiinnostavat erityisesti marginalisoidut taideyhteisöt, kuten queer- ja alkuperäiskansojen taiteilijat, jotka ovat toimineet valtavirran ulkopuolella ja kehittäneet omia viestinnän ja yhteydenpidon muotojaan.
”Taiteilijat ovat usein käyttäneet mediaa luodakseen vaihtoehtoisia tiloja yhteydelle”, Proulx sanoo.
Hän viittaa siihen, miten teknologia mahdollistaa tilapäisiä ja kokeellisia yhteisöjä sekä sosiaalisten suhteiden tietoisia muotoja, erityisesti marginalisoiduissa ja valtavirran ulkopuolisissa taidekonteksteissa.
Proulx’n nykyinen tutkimus tarkastelee mediataiteen historiaa Kanadassa ja Suomessa vertailevasta, pohjoiseen keskittyvästä näkökulmasta. Hän tutkii, miten taiteilijat ovat vastanneet verkkokulttuuriin yhteistyön, vuorovaikutuksen ja liikkuvuuden kautta.
“Mediataidetta ovat aina muokanneet rajat ylittävä liike – taiteilijoiden, ideoiden ja teknologioiden kulku. Vertailemalla pohjoisia konteksteja ymmärrämme paremmin, miten samankaltaiset olosuhteet synnyttävät erilaisia taiteellisia ratkaisuja”, hän sanoo.
Teksti: Susanna Bono