Mitä suomalainen näyttämö tarjoaa monikieliselle yleisölle? “Pelkkä tekstitys ei riitä”
Kansallisteatterissa ensi-iltansa saava Hautakivi nostaa esiin kysymyksen siitä, miten ja millä kielellä uudet yleisöt tulisi kohdata.
Harjoitustilan näyttämöllä nuori mies seisoo aivan katsomon eturivin tuntumassa puista mailaa puristaen. Käsissä näkyy voima, joka asentoon on latautunut. Eturivissä istuessa saattaisi ehkä vähän jännittää – noinko lähelle siinä tullaan?
“Tämä on Hautakiven arabialainen versio”, sanoo ohjaaja Hassan Alssaleh, ja pyytää näyttelijä Youssef Asad Alkhatibia näyttämään kohtauksen suomalaisittain.
Alkhatib astuu muutaman askeleen taaksepäin.
“Kyse ei ole vain esityksen kielestä, vaan myös kulttuurista – siitä, miten lähelle katsojaa voi tulla, jotta viesti välittyy oikein ja yhteys säilyy luontevana”, Alssaleh selittää.
“Tarina ei muutu. Aihe on inhimillinen ja rehellinen, ja välittyy kielestä riippumatta.”
Uudet tarinankertojat
Hautakivi on Teatterikorkeakoulussa opiskelevan Alkhatibin taiteellinen opinnäytetyö, jonka Alssaleh on käsikirjoittanut ja ohjannut. Sen arabian- ja suomenkielisiä versioita työstettiin pitkään rinnakkain ja kaksikko tähtäsi niiden molempien esittämiseen.
Lopulta päädyttiin kuitenkin siihen, ettei arabiankielisiä näytäntöjä järjestetä. Vaikka esityskieli on nyt vain suomi, teos ottaa silti kantaa siihen, kuka suomalaisessa teatterissa saa kertoa maahanmuuttajataustaisia tarinoita ja millä ehdoilla.
“En haluaisi jäädä pelkästään toisten kuvaamaksi kohteeksi, vaan olla itse rakentamassa sitä, millaisia maahanmuuttajataustaisia kokemuksia näyttämöllä nähdään”, Alkhatib sanoo.
Hautakiven keskiössä on syyrialainen Saber, joka on paennut Syyriasta Suomeen ja kantaa mukanaan veljensä hautakiveä.
“Vastaavaa tarinaa ei voi uskottavasti kirjoittaa joku, joka on asunut koko ikänsä Espoossa. Ei vaikka olisi miten taitava kirjoittaja”, Alkhatib kuittaa.
Teatteri rakentaa yhteenkuuluvuutta
Alssaleh ja Alkhatib ovat molemmat kotoisin Syyriasta ja heidän äidinkielensä on arabia.
“Suomessa asuessani olen kuitenkin ohjannut suomen- ja englanninkielisiä produktioita. Tavoitteeni ei ole ollut tehdä erityisesti ei-suomenkielistä teatteria”, Alssaleh kuvailee.
Hän on silti sitä mieltä, että jos ihmiset haluaa tavoittaa, pitää puhua heidän kieltään.
“Pääkaupunkiseudulla asuu muun muassa kymmeniä tuhansia arabiaa puhuvia henkilöitä, joille suomalainen teatteri ei tarjoa mitään.”
Teatterikorkeakoulun ohjauksen professori Saana Lavaste tunnistaa ongelman.
“Teatterin pitäisi olla yhteenkuuluvuuden rakentamisen paikka. Jos se nähdään vain suomen- tai ruotsinkielisenä, iso osa yleisöstä jää ulkopuolelle”, hän toteaa.
Väestössä muutos on selkeä: esimerkiksi Helsingin kaupunginkanslian tilastoennuste kertoo, että vuonna 2030 Uudellamaalla on jo lähes 400 000 vieraskielistä asukasta.
Pelkkä esitysten tekstittäminen tai uudet esityskielet eivät kuitenkaan riitä.
“Muutoksessa on kyse myös sisällöistä ja rakenteista. Ajatusta siitä, kuka tarinoita saa kertoa ja mistä näkökulmasta, pitäisi laajentaa.”
Monikielisyyden mahdollisuudet
Taidekentällä muutos on kuitenkin hidas ja herättää myös vastustusta. Historiallisesti kieli on ollut suomalaisessa teatterissa poliittinen kysymys, ja se on edelleen herkkä aihe.
Rahoituksella – joka on muutenkin tällä hetkellä niukkaa – pyritään yhä usein edistämään “suomalaista kulttuuria”, mikä jättää muut kielet helposti marginaaliin.
Monikielisyys näkyykin lähinnä yksittäisinä projekteina, joista myös Alkhatibilla on kokemusta. Hän pitää projekteja tärkeinä, mutta samalla ne herättävät ristiriitaisia tunteita.
“Olen tuntenut itseni joulukuuseksi, joka tuodaan hetkeksi esiin ja viedään sitten takaisin varastoon. Ei riitä, että ovi avataan kerran. Sitä pitäisi aktiivisesti myös pitää auki”, hän kuvailee.
Lavaste muistuttaa, että eri- ja monikielisyydessä on myös taiteellisia mahdollisuuksia.
“Teatteriohjaaja ja tutkija Vanja Hamidi Isaacson esittää, että monikielisyys voi rakentaa esitykseen rinnakkaisia merkityksiä ja tehdä siitä moniäänisemmän. Katsojan ei tarvitsekaan ymmärtää kaikkea, jotta hän voi kokea ja eläytyä tarinaan.”
Tavoitteena elinvoimainen taide
Taideyliopisto on viime vuosina kansainvälistynyt. Esimerkiksi Teatterikorkeakoulun ohjauksen maisteriohjelmaan otetaan opiskelijoita ilman vaatimusta suomen kielen taidosta, ja myös näyttelijäntaiteen pääsykokeissa on pyritty laajentamaan käsitystä siitä, millainen näyttelijä voi olla.
Tavoitteena on, että näyttämöillä näkyvä kuva suomalaisuudesta vastaisi paremmin muuttuvaa todellisuutta.
Lavaste arvelee Taideyliopiston kansainvälistymisen muuttavan alan toimintaympäristöä. Monikielisyyteen tai yleisölähtöisyyteen opiskelijoita ei kuitenkaan ohjata, vaan taiteen lähtökohta on edelleen tekijän oma havainto maailmasta.
“Silloin teatteri on rehellistä ja sillä on suurin mahdollisuus resonoida katsojan kanssa”, Lavaste sanoo.
“Mutta uskon, että mitä moninaisempia tekijöitä ja näkökulmia saamme esiin, sitä rikkaampi on lopputulos. Vaikutteiden risteämät luovat elinvoimaisia kulttuureita. Kyse ei siis ole vain siitä, kenelle teatteria nyt tehdään ja millä kielellä vaan siitä, millaista teatteria voi syntyä.”
Teksti: Elli Collan
Kuvat: Sanna Breilin, Cata Portin
Hautakivi
- Ensi-ilta Kansallisteatterissa 13.5., esityksiä 23.5. saakka
- Käsikirjoitus ja ohjaus: Hassan Alssaleh
- Näyttämöllä: Youssef Asad Alkhatib
- Esitys on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja Kansallisteatterin yhteistuotanto ja Youssef Alkhatibin näyttelijäntyön taiteellinen opinnäytetyö
Lue lisää esityksestä ja varaa lippu
Lähteet
Helsingin kaupunki, Uudenmaan maakunnan vieraskielisen väestön ennuste vuosille 2022–2040
Vanja Hamidi Isaacsson, “Flerspråkighetens potential i dramatiska verk”