Kiinnostus taiteen uusiin muotoihin vei Hanna Johanssonin Kuvataideakatemian dekaaniksi

Taiteen vapaus on Kuvataideakatemian koulutuksen ytimessä, sanoo Hanna Johansson. Samalla taidetta määrittävät tietyt ehdot, joista suurimpia tällä hetkellä on ekologinen kriisi.

Hanna Johansson
Petri Summanen

Hanna Johanssonin ensimmäiset muistot Kuvataideakatemiasta ulottuvat 1980-luvun alkuun.

”Kun olin lukiolainen, silloinen poikaystäväni haki tänne opiskelemaan. Minulle on jäänyt voimakas nuoruuskokemus pääsykokeista, kaikesta siitä jännityksestä mikä niihin liittyi ja Ateneumista rakennuksena”, Johansson sanoo.

Kuvataideakatemia toimi vuoteen 1985 asti Ateneumissa.

Poikaystävä läpäisi pääsykokeet, ja Kuvataideakatemiassa opiskeli vuosien varrella myös moni Johanssonin hyvä ystävä.

Nyt Johansson on valittu Kuvataideakatemian uudeksi dekaaniksi.

Johansson itse päätyi Helsingin yliopistoon opiskelemaan taidehistoriaa ja väitteli sieltä aiheenaan maa- ja ympäristötaide, mutta yhteys Kuvataideakatemiaan säilyi vahvana.

”Koin sen läheiseksi ja merkitykselliseksi paikaksi, joka tarjosi moninaisia mahdollisuuksia ja jonne minun oli helppo mennä.”

Kun Johansson opiskeluaikana kiinnostui nykytaiteen tutkimisesta, kokeellisesta taiteesta ja taiteen uusista muodoista, hän huomasi, että parhaat keskustelut aiheesta käytiin Kuvataideakatemiassa.

Toisaalta tiedeyliopiston puolella akateeminen tutkimus, ”tiedon ja argumentaation tiheys”, oli omaa luokkaansa.

”Kuvataideakatemiassa taas on taiteen tuottama tiheys. Se tapa millä taiteesta täällä puhutaan, on aina tuntunut minusta hirveän luontevalta.”

Johansson on akateemisen uransa aikana liikkunut sujuvasti tiedeyliopistosta taideyliopistoon ja takaisin. Ennen dekaanin tehtävää hän toimi Kuvataideakatemiassa nykytaiteen tutkimuksen professorina.

Ytimessä vapaan taiteen koulutus

Johanssonin mukaan tohtorikoulutusta ja taiteellista tutkimusta on Kuvataideakatemiassa edelleen vahvistettava, mutta samalla on tärkeää muistaa, että Kuvataideakatemian ydin on vapaan taiteen koulutus.

”Emme voi tähdätä pelkästään tohtorintutkintoihin, vaan meidän on pidettävä huoli siitä, että saamme tänne opettamaan maailman parhaita taiteilijoita, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä tutkimuksen kanssa. Kuvataideakatemian on oltava oikeasti kiinnostava paikka, missä taiteellinen ajattelu tapahtuu”, Johansson sanoo.

Johansson uskoo, että Kuvataideakatemian vetovoimaa lisäävät tulevaisuudessa myös uudet tilat uudisrakennuksessa, joka valmistuu Taideyliopiston Sörnäisten kampukselle ensi vuonna.

Merkittävää on, että saman katon alle saadaan vihdoin myös oma näyttelytila, jonka myötä taiteellista prosessia voidaan nostaa enemmän esille. Voidaan esimerkiksi kysyä, milloin teos on valmis esitettäväksi julkisesti, ja teoksia voi vaikkapa näyttelyn aikana muuttaa tai työstää, Johansson pohtii.

”Nämä eivät toki ole uusia asioita, vaan sellaista on tehty 1960- ja 1970-luvuilta alkaen. Ne olivat taiteessa rajoja ylittävää, kokeellista aikaa”, taidehistorioitsija ja nykytaiteen tutkija Johansson sanoo.

Ekologinen kriisi näkyy nykytaiteessa

Jos 1960- ja 1970-lukujen taiteelle leimallista olivat kokeellisuus ja rajojen rikkominen, mitkä asiat Johanssonin mielestä määrittävät 2000-luvun taidetta?

Sitä voidaan tällä hetkellä tietysti vain spekuloida, mutta yksi ”vääjäämättömästi vaikuttava” seikka on ekologinen kriisi, Johansson sanoo. Sen myötä on kenties nähtävissä jonkinlaista paluuta pienimuotoisuuteen, materiaalisuuksien korostuminen ja kiinnostus sitä kohtaan, mistä eri aineet tulevat ja miten ne ovat yhteydessä toisiinsa.

Isoja kysymyksiä liittyy myös taidemaailman kansainvälisyyteen.

”Olin juuri amerikkalaisen supertaiteilijan Doug Aitkenin näyttelyn avajaisissa Kiasmassa ja mietin, miten tärkeää on, että meillä on näyttelyitä, jotka muistuttavat meitä ulkopuolisista asioista ja erilaisesta visuaalisesta ajattelusta. Meidän aikamme erityinen haaste on, miten pidämme ajattelumme ja toimintamme auki ilman, että jatkuvasti lennämme.”

Ekologisten kysymysten lisäksi 2000-luvun taiteessa näkyvät Johanssonin mukaan erilaiset digitaaliset murrokset, kuten laajennettu ja virtuaalitodellisuus. Kuvataideakatemiaan on muutama vuosi sitten perustettu uusi taiteen ja teknologian lehtoraatti, mitä Johansson pitää tärkeänä, sillä digitaalisuuden ja teknologian merkitys taiteessa ei tulevaisuudessa tule ainakaan vähenemään.

”Haluan myös uskoa, että institutionaalisella tasolla itseorganisoituvat, uusliberalistisesta kapitalistisesta tuotantorakenteesta eroon pyrkivät yhteisöt tai jonkinlaiset konstellaatiot saavat enemmän sijaa. Tämä voi olla utopiaa, mutta tällaista on minusta havaittavissa.”

Taiteen vastuu

Johanssonin mukaan taiteella on myös vastuunsa, esimerkiksi juuri ilmastonmuutoksen ja ekologisen kriisin suhteen.

Vastuuta ei voi kiertää vetoamalla siihen, että taide on pieni ala, jonka ympäristövaikutukset ovat moneen muuhun alaan verrattuna mitättömät.

”Taiteella on valtava symboliarvo. Emme me omalla toiminnallamme Taideyliopistona tai Kuvataideakatemiana muuta fyysistä maailmaa, mutta voimme muuttaa mentaalisia rakenteita. Taideyliopiston tulisi olla etunenässä näyttämässä tietä tulevaan muutokseen.”

Usein taiteen yhteiskunnallinen rooli ymmärretään liian kapeasti, Johansson sanoo viitaten viime aikoina julkisuudessa käytyyn keskusteluun kantaaottavasta ja poliittisesta taiteesta.

”Yhteiskunnallinen vaikuttaminen taiteen kautta on hyvin monimuotoista. Taiteessa poliittinen ei välttämättä ole eksplisiittistä vaan implisiittistä, jolloin se voi vaikuttaa piilorakenteisiin tai ajattelun muotoihin, jotka kannattelevat esimerkiksi meidän päivänpolitiikkaamme.”

”Taide muuttaa aina yhteisöä ympärillään. Siinä mielessä taideteos on lähtökohtaisesti poliittinen, aivan niin kuin jokainen meidän tekomme on poliittinen teko samalla kun se on meille myös jotain muuta.”

Taide ei myöskään koskaan ole vapaata, Johansson korostaa.

”Meillä on tietyt planetaariset ehdot, jotka määrittävät maalaustaidetta ja muita taiteen muotoja. Edes abstrakti taidemaalari ei ole vapaa, vaan lukemattomin sitein sidottu erilaisiin yhteiskunnallisiin, taloudellisiin, materiaalisiin ja esittämisen historiaan liittyviin rakenteisiin. Voi vaikkapa tulla aika, jolloin akryylimaalausta ei enää voi tehdä”, Johansson sanoo.

Lopuksi on vielä kysyttävä, millainen taide Kuvataideakatemian dekaaniin itseensä on viime aikoina tehnyt vaikutuksen.

”En osaa nimetä mitään yksittäisiä teoksia tai henkilöitä, fantastisia taiteilijoita on niin paljon. Hyvä taide on sellaista, että kun sen äärelle pysähtyy, se antaa loputtomasti.”

Teksti: Silja Ylitalo