Ruotsinkielisen näyttelijäntaiteen opiskelija: Taide saa meidät kohtaamaan tunteemme
Lue Willjam Fagerström haastattelu.
Kuka olet ja mistä tiesit, että haluat opiskella Taideyliopistossa?
Nimeni on Willjam Fagerström. Olen 21-vuotias näyttelijä, aloitteleva taiteilija, trumpetisti ja lasitaiteen ystävä. Opiskelen toista vuotta näyttelijäntaidetta ruotsiksi Teatterikorkeakoululla.
Olen aina ollut kiinnostunut esiintymisestä ja taiteesta. Kiinnostuin teatterista ja sen tekemisestä, kun kävin yläasteen ajan Sipoon kansalaisopiston teatterikerhoa. Me kokoonnuimme joka keskiviikko purkamaan tunteitamme, improvisoimaan ja harjoittelemaan esitystä. Kokeilimme myös esityksen synnyttämistä muun muassa työryhmän ideoista ja improvisoinneista.
Halu opiskella Taideyliopistossa syntyi osittain teatterikerhossa ja yhden lyhytelokuvan kuvauksissa, mutta ennen muuta pääsykokeissa. Siellä oli melkeinpä kivaa. Meille näytettiin opetussuunnitelma ja kurssilista, ja kaikki selitettiin auki. Se oli innostavaa.
Mitä sinulle jäi mieleen hakemisesta tai pääsykokeista?
Pääsykokeista jäi mieleen niiden lempeys, moninaisuus ja se, että puhuimme turvallisen tilan periaatteista. Tanssimme kokeissa hip-hoppia, keskustelimme kulttuurisesta omimisesta ja teimme pienoisesityksen puistossa. Pääsykokeet osoittavat myös sen, sopivatko Teatterikorkeakoulun opetustavat hakijalle. Meitä ei tarkkailtu arvioivasti vaan kiinnostuneesti ja avoimesti.
Mikä on opiskelussa parasta?
Parasta ovat olleet eri alojen ihmiset, joihin olen tutustunut ja joiden kanssa olen saanut työskennellä. Opin jatkuvasti uutta itsestäni ja muista ihmisistä. Opin uutta myös muiden kautta ja toisia seuraten. Opiskelu Teatterikorkeakoulussa on monesti itsenäistä, mutta meillä on myös ryhmätyöskentelyä, ja kehitymme yhdessä ryhmän kanssa.
Mikä on ollut opiskelussa haastavinta?
Jatkuva henkinen läsnäolo on haastavaa. Tarkoitan sillä aistimista kaikilla aisteilla, turhasta ajattelusta luopumista ja tilanteeseen keskittymistä. Harjoittelemme ja kehitämme kuuntelemisen ja läsnäolon taitoja. Yleensä oppiminen on ollut minulle helppoa, joten minun on pitänyt harjoitella sitä, että en aina heti ymmärrä, mistä muut puhuvat tai mitä teemme kehojemme kanssa. On tärkeää harjoittaa mukautuvaisuutta ja sietokykyä.
Mieleenpainuvimpia kokemuksia opintojesi aikana?
Meillä oli kahden viikon klovnerian intensiivikurssi. Pedagogimme Per Sörberg onnistui saamaan meidät kaikki suorastaan lumottua. Harjoittelimme kolmen sekunnin sääntöä: jos joku puhuu, siihen reagoidaan vasta kolmen sekunnin jälkeen. Sen seurauksena kaikki alkoivat kääntää päätään pienimmänkin äänen suuntaan ja puheemme rauhoittui.
Taitelija Stacey Sacks oli vierailijana taiteellisen tutkimuksen kurssilla. Zoom-tilaisuus alkoi sillä, että Staceyn klovnihahmo haukkui meidät pystyyn. Mehän istuimme ja käkätimme, emmekä tienneet, miten päin olla.
Mitä ennakkoluuloja sinulla oli opinahjostasi ja mitä ajattelet niistä nyt?
Ajattelin, että Teatterikorkeakoulu on pelkkää Shakespearea, lattialla ryömimistä, venyttelyä, jatkuvaa itkemistä ja kovaa kuria. Todellisuudessa koulutusohjelmassamme ei tehdä mitään antamatta kunnon asiayhteyttä. Meillä oli syksyllä Shakespeare-kurssi. Samalla kun opettelimme monologeja, opimme myös runojen rakenteista, rasismista ja herruustekniikoista. Nykyään todella venyttelen samalla, kun istumme keskustelemassa. On totta, että ryömimme lattialla, mutta siihen on omat syynsä: se voi saada aikaan voimakkaita kehollisia tuntemuksia. Vaikka itse itken joskus koulutuksen aikana, ei täällä ketään pakoteta itkemään. Käymme jokaisen kurssin aikana todella avointa dialogia työskentelytavoistamme. Me olemme tasaveroisia ihmisiä, ja puhumme avoimesti tarpeistamme ja haluistamme. Esitämme toisillemme myös vastaehdotuksia.
Mitä haaveilet tekeväsi valmistumisesi jälkeen?
Haaveilen työskenteleväni moninaisissa ja monikielisissä työyhteisöissä, joissa yhdessä tekeminen olisi hauskaa ja kiinnostavaa. Toivon, että tulevaisuudessa työyhteisöt ovat rasisminvastaisia, eikä niissä käyttäydytä normatiivisesti. Ei ole oikeastaan väliä, onko työni klassista teatteria, osallistavaa, immersiivistä tai paikkakohtaista näyttämötaidetta tai televisio- ja elokuvatyötä, kunhan työryhmissä olisi hyvä ja kunnioittava ilmapiiri. Haluan vaikuttaa ihmisiin ja herättää tunteita. Teatteritaide on parhaimmillaan sitä, että turvallisessa ympäristössä meitä rakastetaan, vihataan, revitään kappaleiksi, kasataan uudestaan, ja olemme kaikki lähellä omia tunteitamme.