Minja Koskelan kolumni: Musiikki unohti naiset, siksi meidän pitää opetella muistamaan
Tavoitteeni on pirstoa musiikillinen patriarkaatti, kirjoittaa Minja Koskela.
“Mitä luulette, miksi näissä kuvissa on niin vähän naisia?” Seisoin auditorion edessä ja seiskaluokkalaiset tapittivat minua mietteliäinä. Minusta oli tulossa musiikinopettaja ja ryhmä oli päätynyt 21-vuotiaan minäni ensimmäisen harjoittelujakson koekaniiniksi.
Ohjaava opettaja seurasi tuntia oppilaiden takana ja minua jännitti. Yksi oppilaista viittasi. “Koska naiset oli ennen kotona hoitamassa lapsia.” Nyökkäsin. Ohjaavan opettajan kasvot punertuivat asteen verran. Toinen oppilas viittasi. “Koska naisten ei annettu tehdä musaa.” Nyökkäsin. Opettajan kasvojen puna syveni. Kun kolmas oppilas vastasi kysymykseeni sanomalla, että koska naisten ja miesten säännöt olivat ennen erilaisia, oli puna jo siinä määrin verevää, että päätin siirtyä asioissa eteenpäin.
Harjoittelutunnin jälkeen sain kuulla kunniani. “Sinä puhut kuin musiikki olisi unohtanut naiset!” Häkellyksissäni en osannut vastata, että niinhän se itse asiassa olikin. Sen todistaa myös tutkimus.
Tutkija Nuppu Koiviston musiikin historian väitöstyö sai alkusysäyksensä, kun hän havaitsi, että naisorkestereita on ollut aina, mutta historia ei ole niistä hiiskunut. Kun Koivisto esitteli löydöksiään 1800- ja 1900-lukujen taitteen suomalaisnaisten ammatillisesta musiikkitoiminnasta kansainvälisissä konferensseissa, kävi ilmi, ettei naisten tekemisistä ei tiennyt moni muukaan. Ja mikäli alan tutkijat eivät tiedä, kuinka tietäisivät maallikotkaan?
Sain tuta tämän itsekin toimiessani lukion musiikinopettajana. Erään jakson lopussa vastaanotin kurssille osallistuneen oppilaan äidiltä kiittävän Wilma-viestin, koska kukaan ei ollut ennen minua kertonut hänen tyttärelleen, että musiikin historiassa oli myös nimekkäitä naisia. Vuosi oli 2017.
Naistekijöiden tilanne on vuosien saatossa kohentunut. Toisin kuin historiankirjoissa, ei nykyisin ole tavatonta nähdä naisia säveltäjinä, kapellimestareina tai muusikkoina yli genrerajojen. Naisten esiinmarssin yhteydessä on kuitenkin tapahtunut paradoksaalinen käänne: siinä missä naiset eivät ennen saaneet näkyä lainkaan, alettiin heitä (meitä!) äkkiä katsoa ensisijaisesti naisina.
Naisista koostuvat bändit ovat “tyttöbändejä” ja sähkökitaraa soittava nainen on edelleen hämmästyksen kohde. Lisäksi kuulemme tekemisistämme hyväntahtoisia kommentteja, jotka eivät lähemmin tarkasteltuna kuitenkaan ole järin mairittelevia. Kuten sellaisia, joissa äimistellään, miten hyvin nainen teki asiaa X tai miten freesiä on nähdä nainen skulaamassa instrumenttia Y.
Mutta kun ihmetellään, että tuohan soitti hienosti naiseksi, ei kyseessä ole kehu ollenkaan. Silloin kyse on ylentämällä alentamisesta, eräänlaisesta verbaalisesta vallankäytön keinosta, jolla muistutetaan kohdetta siitä, että tämä on poikennut historiallisesta paikastaan.
Olen tietoisesti ryhtynyt puhumaan naistekijöistä niin päin, että ensin tulee tekemisen määre ja vasta sitten sukupuoli, jos sen toteaminen on ylipäänsä oleellista. Käytännössä tämä tarkoittaa, että sanan “naismuusikko” sijaan käytän termiä “muusikkonainen”. Se olkoon pieni kielellinen vallankumoukseni, mutta ei suinkaan ainoa. Pääasiallinen tavoitteeni on tietenkin pirstoa koko musiikillinen patriarkaatti ja tehdä siihen tilaa sukupuolesta ja historian vaiheesta riippumatta ihan kaikille.
Musiikki teki minusta feministin. Musiikissa minä kyllästyin olemaan toinen sukupuoli ja naistekijä. Kyllästyin kuulemaan keikkojen jälkeen kommentteja ulkonäöstäni ja kyllästyin sovittamaan itseäni bäkkäreillä edellytettyyn “hyvän jätkän” rooliin, jossa ei tulisi kavahtaa ronskeja juttuja edes silloin, kun niiden kohteena oli oma sukupuoleni. Halusin saman ylellisyyden kuin ympärilläni olevilla miehillä: kuulua ja näkyä muusikkona, en naismuusikkona.
Feminismi antoi minulle myös voimaa sanoa ääneen se, mitä en reilut kymmenen vuotta sitten tohtinut sanoa: Musiikki todella unohti naiset. Siksi meidän pitää opetella muistamaan.
Sen olemme historiasta häivytetyille toisille velkaa.
Minja Koskela
Kirjoittaja viimeistelee väitöskirjaansa populaarimusiikkipedagogiikan demokratiasta ja syö laskiaispullansa mantelimassalla.
Juttu ilmestyi alun perin Issue X -liitteessä huhtikuun Image-lehden välissä.