Esitystaide avautuu paremmin, jos luopuu ymmärtämisen vaateesta, uskoo taiteilija Anna Cadia

Esitys- ja performanssitaide on tapa katsoa maailmaa. Suurelle yleisölle tuntematonta taidekenttää esitellään laajasti Vantaan taidemuseossa Artsissa kun Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun LAPS-koulutusohjelman 20-vuotista taivalta juhlistava näyttely avautuu 11. marraskuuta.

Ulkona pimeässä Dmitri Zherbin tuulipuvussa huppu päässä, hieman kumarassa asennossa, ympärillään ja kädessään audiolaitteita. Maata valaisee yksi valonlähde.
Kuvaaja Antti Ahonen Kuvassa Dmitri Zherbin LAPS-maisteriohjelman performanssifestivaalilla 2020. Syksyllä 2021 tulee kuluneeksi 20 vuotta maisterikoulutuksen perustamisesta.

“Esiinnyn tänä iltana performanssissa”, Jamie MacDonald kertoo, kun tapaamme eräänä elokuisena perjantaina. Hän kertoo, että performanssi esitetään pienessä kontulalaisessa museossa, ja siinä MacDonald esittää taiteilijaystävänsä Egle Oddon kirjoittaman monologin italialaisella aksentilla puhuen.

Olen jo pitkään miettinyt, missä performanssitaidetta voisi ylipäänsä Helsingissä nähdä. MacDonald kertoo, että performansseja tai esitystaiteellisia tapahtumia on jossain päin kaupunkia joka viikko. Tapahtumia ei ehkä ole ihan helppo löytää, jos ei seuraa alan tekijöitä.

Jos haluaa kokea kerralla suuremman kattauksen performanssitaidetta, niin kannattaa suunnata Vantaan taidemuseo Artsiin 11. marraskuuta alkaen. Silloin avautuu Huokoinen ele -näyttely, joka juhlistaa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Live Art and Performance Studies eli LAPS-maisteriohjelman 20. juhlavuotta.

Näyttelyssä saa käsityksen performanssi- ja esitystaiteen historiasta Suomessa. Samalla siellä näkee, mitä esitystaiteen kentällä tapahtuu juuri nyt. Näyttelyssä esiintyy alan ammattitaiteilijoita ja tuoreita opiskelijoita.

”Näyttelyyn on tulossa keskusteluja, esitystapahtumia, videoteoksia sekä työpajoja koululaisille. Lisäksi siellä on nähtävillä Antti Ahosen valokuvia performanssitaiteen eri tapahtumista kahdenkymmenen viimeisen vuoden ajalta”, LAPS-koulutusohjelman professori Tero Nauha kertoo.   

Vantaan taidemuseo valikoitui näyttelytilaksi osittain siksi, että siellä tehdään paljon yleisötyötä, ja museo tunnetaan esitystaiteen ja katutaiteen museona. Nauha kertoo, että näyttelystä ei haluttu rakentaa kovin akateemista, vaan järjestäjien toiveissa on se, että lähialueen asukkaat löytäisivät näyttelyyn.

Myös stand up -koomikkona tunnetuksi tullut MacDonald on mukana näyttelyssä. Hän on LAPS-koulutusohjelman kasvatti, ja palaa tänä syksynä Taideyliopiston Teatterikorkeakouluun tekemään väitöskirjaa.

Artsissa MacDonald pitää esittelykierroksen, jossa hän yhdistää stand upia ja komediallista monologia. Vastaavan kierroksen MacDonald piti HAMin Gilbert & George -näyttelyssä vuonna 2018.

”Se oli ehdottomasti hyvin kiinnostavaa. Saa nähdä, mitä tällä kertaa tapahtuu!” 

LAPS-ohjelman toinen alumni, pitkään radiotoimittajana ja dj:nä työskennellyt Anna Cadia, aloittaa hänkin tänä syksynä opinnot Teatterikorkeakoulun jatko-opiskelijana. Cadia osallistuu näyttelyyn Letters to Paul -nimisellä teoksella. Se on omistettu queer-teoreetikko Paul B. Preciadolle, joka tunnetaan parhaiten teoksestaan Testo Junkie (2008). Cadia kertoo, että hän suunnittelee sarjallista teosta. Kirjeet voivat olla mitä vain – videota, ääntä, kuvia.  

”Preciadon tapa kirjoittaa on henkilökohtainen ja intiimi, mutta samalla teoreettinen ja syvällinen. Lukiessa tulee usein sellainen olo kuin hän kirjoittaisi suoraan minulle. Siksi halusin tehdä teoksen, jossa ikään kuin keskustelen Preciadon kanssa. Puhuttelen häntä tuttavallisesti Paulina.” 

Cadia kertoo, että kyseessä on esittävä teos, jolla ei ole konkreettista näyttämöä. 

”Olen miettinyt mahdollisena alustana TikTokia, Instagramia tai Redditiä. Minua kiehtoo sellainen yhteiskunnallinen tila, joka on tosi yksityinen, mutta samalla yleinen.” 

Kohti monimuotoisuutta

Perinteisesti performanssitaiteella on ollut maine vaikeana ja käsittämättömänä taiteenalalana. Suuren yleisön ei ole aina haluttukaan ymmärtävän, mistä siinä on kyse. En ehkä ole ainoa, jolle tulee performanssitaiteesta mieleen lähinnä sen kaltaiset äärimmäiset teokset kuin serbialaistaiteilija Marina Abramovićin tunnettu Rhythm 0 (1974), jossa hänen keholleen sai tehdä mitä vain. Kuusituntisen performanssin aikana taiteilijan kurkkua viillettiin, hänestä imettiin verta, ja häntä osoitettiin päähän aseella. 

Yleisemmin esitystaidetta on kuitenkin tehty paljon pienimuotoisemmin kuin mitä julkisuuteen nousseet teokset antavat ymmärtää. Tero Nauha kertoo, että esitystaiteilijat tekevät töitä enimmäkseen tee se -itse menetelmällä ilman suurten taideinstituutioiden tukea.

Esitystaide on muuttunut paljon Abramovićin klassikkoteoksen ajoista, ja myös viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. 

”Performanssi ja esitystaide voi olla haastavaa ja radikaaliakin, mutta yleensä se ei ole itsetarkoituksellisesti hyökkäävää tai aggressiivista. Yleisö tai yleisöt otetaan nykyisin paremmin huomioon”, Tero Nauha sanoo. 

Yleisön ja taiteilijan välille luodaan turvallinen tila.  

“Se on iso muutos. Silloin kun aloin tehdä esitystaidetta 1990-luvulla, ei aina ollut mistään turvallisesta tilasta tietoakaan. Osa esityksistä oli niin päällekäyviä, että oksat pois!”, professori Nauha kertoo. 

Jamie MacDonald sanoo samaa.

”Olen huomannut, että alalla on tapahtunut suuri muutos suhteessa esitysten etiikkaan. Aikaisemmin saatettiin altistaa yleisö lähes mille tahansa, että saataisiin aikaan aito reaktio. Nykyään pyritään huomioimaan yleisön suostumus. Yleisön ei tarvitse suostua mihin vain, ja se on iso muutos”, MacDonald sanoo. 

Nauhan mukaan yleisön rooli ylipäänsä on esitystaiteessa tarkkaan mietitty. Katsojalle saatetaan myös nykyisin avata enemmän sitä, mitä esitykseltä voi odottaa. Yleisö voi olla marginaalisempikin ryhmä, kuten usein performanssitaiteessa onkin. Silloinkin taiteilijat yleensä miettivät yleisön roolin perinpohjaisesti.

”Jos katsojalle tulee omituinen olo, niin se voi tarkoittaa sitä, että taiteilija on ottanut yleisön annettuna. Toisaalta kummallisia asioita varmasti tapahtuu edelleen. Taiteen rooli ylipäänsä on kyseenalaistaa konventioita ja normeja.” 

Maailma toisin silmin

Professori Nauhan mukaan esitystaiteeksi lasketaan yleensä sellainen taide, joka yhdistää esimerkiksi nykyteatteria, tanssia ja mahdollisesti kuvataiteita. Performanssitaide käsitteenä on vanhempi ja sen juuret ovat vahvasti kuva- ja käsitetaiteessa. 

”Itse ajattelen esitystaiteen ei niinkään kysymyksenä siitä, mitä se on, vaan kysymyksenä siitä miten asioita tehdään.” 

Esitystaide on edelleen hyvin instituutio- ja yhteiskuntakriittistä. Keskiössä on se, miten katsoa asioita uudesta kulmasta.

Nauhan mukaan esitystaiteilija lähtee usein liikkeelle omaan identiteettiinsä liittyvästä kysymyksestä. Se voi olla esimerkiksi kulttuurinen, rodullistettu tai sukupuolitettu.  

“Tätä kysymystä lähdetään sitten purkamaan aika analyyttisestikin. Keho, ihmisten välinen suhde ja paikka ovat esitystaiteessa olennaisia elementtejä”, Nauha sanoo. 

MacDonald kertoo tehneensä jo ennen stand up -uraansa paljon performanssitaidetta. Kuten muillakin taidealoilla ja yhteiskunnassa ylipäänsä myös performanssitaiteessa näkyy nyt vahvasti se, että erilaisille äänille on tehty enemmän tilaa ja nykykaanoneita pyritään purkamaan ja uudelleenkirjoittamaan.

”Performanssitaiteen kenttä on monimuotoistunut. Olen huomannut, että alalla on syvästi sitouduttu käsittelemään sukupuolen monimuotoisuutta, purkamaan post-kolonialistisia representaatioita ja käsittelemään ympäristökysymyksiä. Se on innostavaa.” 

Cadiaa kiehtoi alun perin esitystaiteessa se, että se kommunikoi kielellä, jota hän ymmärtää ja jolla hän haluaa itseään ilmaista. Fragmentaarinen tekemisen tapa, joka oli vallalla 2000-luvun alkupuolen esitystaiteessa, teki häneen aikanaan suuren vaikutuksen. Esityksellä ei tarvinnut olla alkua, keskikohtaa ja loppua.

”Esitystaiteessa ollaan tekemisissä ei-sanallisen narratiivin kanssa. Sitä kautta on mahdollista kertoa tästä maailmasta sellaisia asioita, joita ei ehkä muilla keinoilla tavoittaisi. Jos vaikka puhutaan sukupuolen erilaisista ilmenemisen muodoista tai utopistisista maailmoista, niin esitystaide on sellainen kenttä, jolla päästään ylittämään rationaalisuuden vaatimus”, Cadia sanoo. 

Cadia toivoo, että hänen teostensa äärellä ihmiset voisivat tulla siihen johtopäätökseen, että asioita ei tarvitse ymmärtää käsittääkseen mistä on kyse.

“Kommunikaatio voi olla muutakin kuin ymmärrykseen pohjautuvaa.” 

Esitystaide on dialogia 

Mitä performanssitaiteesta sitten pitäisi ymmärtää? Mitä jos ei vain ymmärrä katsomastaan teoksesta mitään? Saako siitä silloin mitään irti?

”Mitä ihmisten pitäisi ymmärtää taiteesta ylipäätään? Ehkä kysymys ei ole ymmärtämisestä, vaan dialogista. Ymmärtämisen vaade sulkee niin helposti ulkopuolelle, se on binääri oletus. Esittävään taiteeseen liittyy se, että ymmärrämme toisiamme kehoillamme, Cadia sanoo. 

Jamie MacDonald kertoo, että hän oppi vihdoin nauttimaan tanssista katsoessaan tanssiesitystä Berliinissä ja unohtaessaan yrittää tulkita, mistä teoksessa on kyse. 

“Yhtäkkiä esitys avautui minulle. Se tapahtui siinä vaiheessa, kun lakkasin yrittämästä ymmärtää ja antauduin teokselle.” 

”Performanssitaiteessa on paljon samaa. Monet teokset epäonnistuvat siksi, että yleisö on liian hermostunut yrittäessään niin kovasti ymmärtää mistä on kyse. Itse nautin paljon puolalaissuomalaisen esitystaiteilija Tomasz Szraman esityksistä, vaikka en ymmärräkään mistä niissä on kyse. Se ei ole olennaista.” 

MacDonald kertoo, että Szraman esitykset palaavat hänen mieleensä usein kuvina, paljon varsinaisten esitystapahtumien jälkeen.  

”Toivotan kuvat tervetulleiksi, sillä aivoni pääsevät lomalle hänen teostensa äärellä.” 

Esitystaide kommunikoi tunteita ja kokemuksia täysin omanlaisella kielellä, joka eroaa täysin muista taiteista. Ehkä performanssia katsoessa onkin parasta unohtaa kaikki ne konventiot, joiden varassa maailmaa hahmotamme, suunnata avoimesti kohti teosta ja ennen kaikkea luopua yrityksestä ymmärtää.

Kirjoittaja: Susanna Karhapää

Huokoinen ele -näyttely Vantaan taidemuseo Artsissa (Myyrmäkitalo, Paalutori 3) 11. marraskuuta 2021 alkaen.

20 vuotta esitystaiteen korkeakoulutusta Suomessa

Syksyllä 2021 tulee kuluneeksi 20 vuotta nykyisen Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun esitystaiteen (Live Art and Performance Studies) maisterikoulutuksen perustamisesta. Juhlistamme merkkivuotta näyttelyn, teosjulkistuksen ja päätösjuhlan muodossa. Lue lisää: uniarts.fi/laps20