Susanna Mälkki: Taide on tärkeämpää kuin koskaan
Orkesterinjohtamisen professori, Taideyliopiston kunniatohtori Susanna Mälkki kuvailee itseään optimistiseksi tulevaisuuden suhteen. Taiteilijoiden on kuitenkin oltava yhä rohkeampia ilmaisussaan.
Olet toiminut nyt noin vuoden ajan orkesterinjohtamisen professorina Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa. Mikä on ollut ensimmäisen vuoden aikana yllättävintä?
Yllätykset ovat olleet positiivisia! Olen ollut vaikuttunut opiskelijoidemme tiedonhalusta ja innosta, tekemisen imusta. Sibelius-Akatemia on hyvin dynaaminen ympäristö, jos vertaa orkesterimaailmaan ja sen laitoksiin. Täällä toteutuu vahvana omanlaisensa yliopistoenergia, nuorten ihmisten tekemisen vimma – se on minusta aivan fantastista. Viihdyn todella hyvin.
Odotukseni olivat kyllä jo lähtökohtaisen korkealla, koska pidän opettamista niin ihanana työnä. Onhan tämä myös aivan valtava tehtävä, kun ajattelee miten keskeisessä vaiheessa elämäänsä ihmiset tekevät opintojaan, miten paljon kaikkea uutta tulee kerralla.
Miten opettaminen eroaa orkesterin johtamisesta?
Opettamisessa kiinnostavinta on tuen ja työkalujen antaminen opiskelijoille niin, että heillä on mahdollisuus tulla yhä vahvemmin omaksi itsekseen. Kyse ei ole siitä, mitä ja miten minä haluan tulkita teoksen, vaan heidän oman äänensä ja elekielensä löytämisestä.
Opettamisessa ollaan paljon ihmisen oman persoonan kanssa tekemisissä. Opettajan kuuluu osata asettua opiskelijan asemaan, jotta hän voi aidosti ymmärtää niitä prosesseja, joita opiskelijoilla on kulloinkin käynnissä. Opiskelijat ovat keskenään erilaisia, opettajan on luotava oma tapansa kohdata heistä jokainen.
Opettamisen prosessi on myös paljon pitkäjänteisempi kuin orkesterityössä, jossa kapellimestarin työskentely on hyvin tuotantolähtöistä. Kyse voi olla kolmesta päivästä tai viidestä viikosta, joiden aikana tehdään matka A:sta B:hen ja sitten siirrytään eteenpäin.
Tässä työssä ei ole olemassa pakettiratkaisuja. Orkesterin johtaminen on niin monimutkainen ammatti, että sitä ei ole mahdollista saada toimimaan jonkun muun työkaluilla. Jokaisen on löydettävä omansa. Juuri tämän takia tämän ammatin opettaminen on niin kiinnostavaa.
Miten henkilökohtaisuus toteutuu sinfoniaorkesterin johtamisessa, vai toteutuuko?
Sinfoniaorkesteri on joukkue, ja orkesterityössä toteutuvat tietyt hierarkiat. Kommunikaatio on väistämättä usein puheen suhteen yksisuuntaista; kapellimestari puhuu ja muusikot kuuntelevat.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö henkilökohtainen kontakti ja kommunikaatio voisi syttyä musiikin soidessa. Tilanteessa on paljon katseella kommunikointia ja sanatonta vuorovaikuttamista. Muusikot ehdottavat kapellimestarille omia tulkintojaan ja ratkaisujaan nimenomaan soittamalla. Kommunikointi voi mennä yllättävänkin syvälle tasolle jo hyvin lyhyessä ajassa.
Mitä on olennaista orkesterinjohdon opetuksessa?
Sanoisin, että eräs kapellimestarin tärkeitä ominaisuuksia on nähdä metsä puilta. Kapellimestarilla on kokonaisvastuu, joten hänellä täytyy olla myös kokonaisnäkemys, selkeä visio. Sen lisäksi täytyy myös olla työkalut, joilla visio toteutetaan.
Haluan auttaa opiskelijoita tunnistamaan asioiden keskinäisiä hierarkioita. Mikä vaatii huomiota, milloin keskittyä mihinkin? Orkesterin johtajalta vaaditaan nopeaa kykyä reagoida ja prosessoida.
Suomalainen kapellimestarikoulutus on tunnettua siitä, että ihmisillä on hyvä ja selkeä lyöntitekniikka eli elekieli. Tekniikka on itse asiassa pitkälti laajaa sanavarastoa, kykyä ilmaista asioita monella tavalla.
Ja kaiken ytimessähän on musiikki. Kapellimestarit voivat olla tunnettuja ja näkyviä hahmoja, mutta myös me olemme palvelemassa suurempaa tehtävää. Tutkimme teoksia yhdessä orkesterin kanssa, tulkinnat syntyvät teoksen äärellä tehdyistä valinnoista.
Orkesterin johtajalla on oltava ymmärrys kokonaisuudesta, joka rakentuu valtavan monella tasolla samanaikaisesti. Se on aidosti jännittävää.
Miten visiota voi opettaa?
Lähden siitä, että ihmisellä, joka haluaa johtaa orkesteria, on jo oltava visio. Visiota voi rohkaista ja houkutella esiin, mutta sen on oltava olemassa. Kapellimestarin tehtävä on välittää visio yhdessä orkesterin kanssa yleisölle.
Joskus sanotaan, että hyvä sävellys soittaa itse itsensä, mutta se ei ole totta. Soittamisessa kyse on painotuksista, valinnoista. Olen verrannut muusikon työtä näyttelijöihin: sama teksti voidaan lukea monella tavalla. Näyttelijän habitus, ääni, ikä, painotukset, tauot, kaikki vaikuttavat syntyvään vaikutelmaan ja kokemukseen.
Nuorten kanssa tulkinnat ovat vielä nupullaan, ja niistä voi keskustella: missä kannattaa olla tarkkana, mitä seuraa mistäkin. Etsimme yhdessä syy-seuraussuhteita.
Miten orkesterimaailman kulttuuri on muuttunut?
Traditio on tässä ollut erittäin hierarkkinen, suorastaan autoritäärinen. Orkesterimaailman kulttuuri on kuitenkin yhteiskunnan muuttuessa muuttunut. Orkesterit odottavat nykyään johtajaltaan kollegiaalisempaa kommunikointia, mutta yhä selkeää visiota.
Kapellimestarin työtä verrataan toisinaan yrityksen johtamiseen; ajatellaan, että organisaatiossa on yksi johtaja ja visionääri, jonka tehtävä on johdatella muut voitokkaisiin tuloksiin. Tämä on kuitenkin vain osittain totta. Kysymys on aina yhteistyöstä.
Kulttuuri on muuttunut myös siltä osin, että orkestereilta odotetaan uudenlaista monipuolisuutta. Orkestereitahan pidetään helposti hyvin konservatiivisina linnakkeina, mutta nykyään on oltava valmiuksia soittaa hyvin erilaisia teoksia, avoimuutta uudelle.
Kulttuuri ja työelämä ovat jatkuvassa muutoksessa. Minkälaisia työelämätaitoja opiskelijat tarvitsevat tulevaisuudessa?
Tätä tulen elokuussa suurella mielenkiinnolla tarkkailemaan, kun johdan Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteria konsertissa ensimmäistä kertaa.
Ajattelen, että työelämätaidot riippuvat pitkälti siitä, minkälaisia opettajia opiskelijoilla on ollut. Kaikki orkesterissa soittavat ovat lähtökohtaisesti yksilösuorittajia, kukin oman instrumenttinsa taitajia.
Orkesterissa soittamisen kontekstissa työelämätaidot ovat paitsi ryhmätyöhön liittyviä, myös tietynlaista tilanteen ymmärtämistä. Miten pitää antennit auki ympäristöön samaan aikaan kun itse soittaa? Pitää osata kuunnella muita ja sopeutua hetkittäin sulautuen ja hetkittäin yksilönä loistaen.
Toinen työelämäulottuvuus liittyy jokaisen omaan henkilökohtaiseen työetiikkaan; siihen tuleeko paikalle hyvin valmistautuneena. Vaikka orkesterimaailma onkin muuttunut, työn ydin on yhä sama. Jokaisen on itse harjoiteltava omat taitonsa, ja taitoja oppii kokemuksen karttuessa.
Kun muistelen omia nuoruusvuosiani ja aikoja sellistiopiskelijana, on asioita, jotka opin vasta orkesterissa soittaessani, työn myötä. Soitonopettajat kiinnittivät huomiota tiettyihin asioihin, mutta niiden lisäksi orkesterityö vaatii omanlaistaan tarkkuutta senkin takia, että kyse on niin suuresta joukosta ihmisiä, joiden on pelattava yhteen.
Maailmassa on paljon epävarmuutta. Miten nuoria voi rohkaista uskomaan omaan tulevaisuuteensa taiteilijoina?
Minä olen maksimaalisen optimistinen. Taide on merkityksellistä ja tärkeämpää kuin koskaan.
Olemme liukumassa vahvasti teknokraattiseen aikaan, ja kun puhutaan esimerkiksi tekoälystä, pelkäämme että se nielaisee meidät. Ei nielaise! Ei missään tapauksessa! Teknologia ei voi korvata inhimillistä vuorovaikutusta.
Meillä ei ole mitään hätää. Meillä on paljon annettavaa.
Meidän täytyy kuitenkin itse ottaa vahvasti haltuumme inhimillisyyden koko kirjo ja olla rohkeampia ilmaisussamme. Ei tavan vuoksi, eikä siksi että joku on kaunista, vaan eleenä ihmiseltä ihmiselle. Ja tämä vaatii rohkeutta, tilan ottamista, sitä ettei taidemaailma pyytele anteeksi.
Me voimme toimia valona, voimaannuttavana asiana.
Konsertit ovat elämyksiä, joita ei saa telkkarista tai netistä tai kaupasta. Ne ovat energiaa, ihmisten välistä energiaa. Kokemus on jokaiselle eri, mutta silti yhteinen ja jaettu. Näille kohtaamisille on aina paikkansa ja tilauksensa. Ja tätähän on tutkittu; taide-elämysten vaikutus näkyy ihan solutasollakin.
Jos palautan tätä lähemmäs opettajan roolia; ajattelen, että jos nuori muusikko havahtuu kääntämään katseensa pois pelkästä urasta ja ajattelee tätä suurempana tehtävänä, uskon että paikka löytyy ihan jokaiselle.
Millainen kokemus Innocence-oopperan New Yorkin -menestys sinulle oli?
Innocence-matkani alkoi itse asiassa jo monta vuotta sitten, kun teos kantaesitettiin 2021. Teos oli suuri menestys jo silloin. Monet ovat matkan varrella todenneet, että Innocence on palauttanut uskon oopperan tulevaisuuteen taidemuotona. New Yorkissa konkretisoitui, miten suuresta asiasta on kyse.
Teoksessa tartutaan pelottomasti erittäin relevanttiin ajankohtaiseen aiheeseen kristallisoituneella tavalla. Sofi Oksasen teksti on aivan fantastinen! Teoksen tarina kaikkine tasoineen ja se viisaus, jotka tekstistä välittyy, ja Saariahon musiikki; teoksessa toteutuu upealla tavalla oopperan synteesi, kaikki asettuu kohdilleen.
Kun orkesterimontussa kuulen suomen kieltä laulettavan New Yorkin The Metropolitan Operassa, tunnetta on vaikea kuvailla! Teoksessa oli paljon ulkomaalaisia laulajia, jotka lauloivat suomenkielisiä rooleja. Yritän itse aina oppia vieraasta kielestä nimenomaan sanojen merkityksiä. Nyt pystyin kertomaan laulajillemme käytetyn kielen merkityksiä ja nyansseja. Tämä tuntui merkitykselliseltä, vilpittömästi rakastan tätä tekstiä.
Teoksessa on myös upea kansanmusiikkiin liittyvä ulottuvuus! Teoksen ilmaisu on yhtä aikaa suomalaista ja yleismaailmallista. Kaikki kansanmusiikki tulee tavallaan samasta lähteestä, ja esimerkiksi Marketan roolissa ja äänenkäytössä on jotain hyvin universaalia, joka osuu syvälle.
Olet monen esikuva! Keitä itse ihailet?
Ihailen monenlaisia ihmisiä. Ihailen erityisesti ihmisiä, jotka tekevät työtä vaikeissa olosuhteissa, kuten vaikka Lääkärit ilman rajoja. Joskus mietin sitäkin, onko minulla itselläni oikeus tehdä tätä mitä teen, jos voisin olla hyödyksi monella muulla tavalla. Ihailen ihmisiä, jotka omistavat elämänsä auttamistyölle ja jotka toimivat pyyteettömästi toisten hyväksi.
Arvostan kaikkia, jotka pitävät tätä maailmaa pystyssä: vanhempia, jotka kasvattavat lapsia, ja ihmisiä, jotka tekevät arkisia, mutta merkityksellisiä tekoja.
Ihailen myös suuria suorituksia; jos pianisti soittaa Ligetin sonaatteja erityisen taitavasti tai huippu-urheilija ylittää itsensä. Niissä on samaa tavoitteellisuutta ja päämäärätietoisuutta. Mutta kaikki tämä on mahdollista siksi, että ihmiset ovat ihmisiä; inhimillinen perusta on tärkein.
Uskon, että taide on välttämätöntä. Innocence on tästä hyvä esimerkki: se tarjoaa peilausmateriaalia ja syväymmärrystä, ja auttaa irrottautumaan arjesta. Ihmisillä on tarve kauneuteen, ja esteettiset elämykset ovat arjessa tärkeitä.
Tiedostan olevani etuoikeutetussa asemassa saadessani tehdä tätä työtä. Siksi opettaminen on minulle erityisen rakasta. Voin jakaa eteenpäin sitä, mitä olen itse saanut. Minulla on ollut paljon hyviä opettajia, ja haluan asettua samaan jatkumoon, siirtää saamaani oppia eteenpäin.
Me kaikki yritämme yhdessä parantaa maailmaa milli kerrallaan, tai yksi konsertti kerrallaan. Muistot taide-elämyksien äärellä koetuista tunteista jäävät, vaikka materia häviäisi. Yhteiset kokemukset tallentuvat sielun pankkiin. Musiikin kokemus on voimakas: se on yhteinen, mutta samalla täysin yksityinen, eikä sitä tarvitse sanallistaa. Se vain on totta.