Oo Condit tutkii näyttelijän asemaa ja ruumiillista toimijuutta teatterin rakenteissa
Väitöstutkija, näyttelijä Oo Condit toivoo, että kaikki näyttelijän ja teatterin suhteesta ja taiteellisesta tutkimuksesta kiinnostuneet laittavat kuulokkeet korviinsa ja lähtevät kävelyllä How to be a medium-väitösjulkaisun kera.
Mikä sai sinut kiinnostumaan väitösaiheestasi alun perin?
Olen näyttelijä ja työskennellyt teatterin parissa yli kaksikymmentä vuotta, vaihtuvissa työryhmissä ja rakenteissa, kuten näyttelijät usein. Tutkimukseni lähti liikkeelle siitä näyttelijän asemaan liittyvästä arkisesta havainnosta, miten teatteriapparaatin materiaaliset, sosiaaliset ja teknologiset järjestelyt–aihe, teksti, puvustus, työtavat, paikka, oletettu yleisö tai vaikkapa katse, jota esitys ehdottaa tai joka siinä materialisoituu–muovaavat ruumiillisten mahdollisuuksieni kenttää. Esimerkiksi kokemus vapaudesta tai kyvykkyydestä saattoi muuttua radikaalisti eri kokoonpanoissa. Ruumiinkokemuksen muuttuvaisuus ja jopa eräänlainen häilyvyys liittyi myös kvääriin tapaan asettua maailmaan. Siispä aloin kokemuksellisesti ja taiteellisesti tutkia tätä muovautuvuutta.
Miksi koet tärkeäksi tehdä väitöstutkimusta näyttelijäntaiteesta?
Ajattelen, että näyttelijäntaide herkistää harjoittajansa ruumiin ja kielen liikahduksille, materiaalisille ja sosiaalisille suhteille ja affekteille, ja niiden ruumiillisille ilmennyksille. Siksi ajattelen, että yhteiskunnan ja maailman ilmiöitä voi lähestyä myös näyttelijän taiteellisen tutkimuksen kautta, eikä tutkimuksen tarvitse rajoittua taiteenalaan itseensä. Esimerkiksi oma tutkimukseni lähtee liikkeelle näyttelijän positiosta ja luo siitä käsin kriittisen katseen taiteenalan käytäntöihin, mutta ulottaa pohdintansa myös laajemmalle, ruumiillisen suhteisuuden kysymyksiin.
Väitösjulkaisusi eli kommentaarisi koostuu pääosin ääniteoksista. Miksi?
No, halusin kirjoittaa sen itselleni näyteltäväksi! Halusin, että tutkimusjulkaisuni on yhtä aikaa ja yhtä lailla taiteellinen teos, ja että taiteen toimijuus on tässä viimeisessä ulostulossa yhtä vahva kuin sitä edeltävissä taiteellisissa osissa. Halusin pitää kommentaarin kanssa myös hauskaa. Siksi erityisesti teatteria käsittelevä osuus on toteutettu ääninäytelmänä, kun taas ruumiillisen kokemuksen muovautumista ja teknogeneesiä käsittelevä osuus on eräänlainen läpisävelletty meditaatio, joka pyrkii ujuttautumaan kuulijan tajuntaan ja muovailemaan sitä. Teatterin tekeminen tuppaa myös olemaan kollektiivista, kun taas tutkimus on usein yksinäistä puuhaa. Kommentaarin äänisuunnittelun on tehnyt Rosie Swayne, ja oli upeaa saada jakaa tämä prosessi hänen kanssaan.
Kenen pitäisi lukea tai kuunnella kommentaarisi?
Mielestäni tietenkin kaikkien! Mutta etenkin, jos on kiinnostunut ruumiin ja teknologian kytköksistä, tai näyttelijän suhteesta teatteriapparaattiin, niin tutkimuksellani voi olla annettavaa. Toivoisin, että näyttelijät ja näyttelijäopiskelijat, mutta myös ohjaajat ja ohjaajaopiskelijat sekä teatterintekijät laajemmin löytäisivät tiensä tutkimukseni pariin, ja että se voisi tarjota näkökulmia alan rakenteiden ja käytäntöjen kriittiseen tarkasteluun ja uudistamiseen. Ja tietenkin toivoisin, että kaikki, jotka ovat kiinnostuneita taiteellisesta tutkimuksesta ja taiteen toimijuudesta tutkimuksessa, pistäisivät kuulokkeet korviin ja lähtisivät kommentaarini kanssa kävelylle!
Väitösjulkaisu-kommentaari on luettavissa Taideyliopiston Taju-julkaisuarkistossa.