Nora Rinteen kolumni: Kapitalismin kriitikko vai mallioppilas?

Nora Rinne. Kuvaaja: Lassi Karhulahti

Taiteilijana on helpompi olla rahaton kuin kaupallisen alan toimijana. Jos olet kauppias, eikä kauppa käy, olet ainakin ilmeisimmän arvion mukaan epäonnistunut. Tarkoitus oli myydä, kukaan ei ostanut. Jos taiteilija valittaa rahattomuuttaan, hän korostaa rivien välissä tinkimättömyyttään: en edes halua enkä voi myydä tätä tärkeintäni, sisintäni, taidettani. Se, mitä teen ei ole kaupallista. Se on taidetta. Taiteilijuuden ja ansaitsemisen erottaminen tuo helpotusta työttömyysrahalla ja sosiaalituella elävän taiteilijan arkeen: olen epäonnistunut kauppamiehenä mutta, tai joten, onnistunut taiteilijana.

Eri taideammattien ja -alojen välillä on toki vaihtelua siinä, mikä niiden suhde ansaitsemiseen ja palkkaan on. Näyttelijäntyössä koko työn tekeminen, ei vain ansaitseminen, on usein kiinni muista: tulenko valituksi, pyydetäänkö minua, saanko tehdä tätä työtä? Työttömyys ja kyvyttömyys tulla toimeen taiteellisesta työstä saadulla palkalla rikkoo näyttelijän ammatti-identiteettiä ehkä enemmän kuin aloilla, joilla muiden valitsemaksi tuleminen ei ole työn ehdoton ehto. Kuvataiteilijatkin joutuvat kysymään, haluaako minun taidettani kukaan tai saanko apurahaa, mutta heidän toimintansa ei ole täysin muiden tekemien valintojen armoilla. Näyttelijöille taiteilijuus ei ole itsestäänselvyys: suomalaisessa näyttelijäkentässä puhuttiin pitkään käsityöläisyydestä, sanaa taiteilija kartettiin. Tavoitteena oli ammattinäyttelijyys. Se, määritelläänkö kyseinen kulttuurin ala taiteeksi, vaikuttaa tekijöiden suhteeseen ansaitsemiseen.

Taiteella on kummallinen asema työnä. Taiteilijat usein hämmästelevät asemaan- sa tekijöinä, jotka eivät saa mistään palkkaa. Toisaalta taide on eriytynyt muusta yhteiskunnan toiminnasta juuri sillä, ettei se ole palkkatyötä. Kuten Leigh Claire La Berge kirjoittaa palkkatyön ja taiteen suhdetta pohtivassa teoksessaan Wages Against Artwork (2019), estetiikka vapaudessaan ja palkkatyö ”epävapaudessaan” (unfreedom) ovat pitkään määrittyneet vastakkaisiksi kategorioiksi. Taidekentän muilla alueilla kapitalismi toimii, taidetta tuotetaan, kulutetaan ja ostetaan, mutta taiteilijan työ on pudonnut pois tästä yhtälöstä. Toki jotkut taiteilijat saavat palkkaa työstään, mutta se ei poista kategorista jännitettä. Taiteilijat ovat monille muillekin aloille levinneen palkattoman ja turvattoman työn idealisoituja esimerkkitapauksia. He kouluttautuvat, puurtavat ja innovoivat, aloittavat kerta toisensa jälkeen uudelleen hakijoina ja tarjoajina, kestävät sen, että rahallinen palkka on aina lykättynä tuonnemmas, seuraavan hakemuksen tai suorituksen taakse. He ovat jopa onnistuneet kiillottamaan palkattomuudella identiteettinsä.

Milja Sarkolan ja Katariina Nummisen Pääomani-esitys Q-teatterissa kuvaa hienosti sitä, kuinka rahasta lakataan puhumasta, kun sitä on hieman perustarpeita enemmän. Kuinka alkaa tuntua hienotunteiselta olla kertomatta summia, korostamatta hintaa. Taideopiskelijat vielä puhuvat rahasta tarkoin summin, mutta summat muuttuvat epämääräisiksi, kun on astuttu valmistuneina ammattilaisina taiteen kentälle. Tekijöiden erilaiset työtilanteet, saadut apurahat tai hylätyt hakemukset saavat vaihtamaan keskustelunaihetta. Rahasta puhumista välttävät etenkin ne, jotka ovat taiteilijuudellaan ansainneet, mutta muutkin väsyvät jossain kohtaa joko kertomaan rahattomuudestaan tai itse rahattomuuteen ja vaihtavat aiheen lisäksi alaa. Lykätyt palkkiot ja taloudellinen turvattomuus leviävät yhä useammille aloille, ja taide­aloilta tutut termit toistuvat, kun pitää markkinoida työntekijälle suurta työmäärää pienellä palkalla: työn luvataan olevan joustavaa, itsenäistä, innovatiivista ja luovaa. On syytä pohtia, onko taiteilijan palkattomuus sittenkään aina vastaisku markkinakapitalismille, vai olemmeko ennemminkin mallioppilaita, kapitalismin vastuunkantajia ja edelläkävijöitä, jotka tanssivat aina uuden tanssin tai laulavat uuden laulun, kun edellinen ei vielä ollut se, josta saisi ansionsa mukaan.

Nora Rinne
Näyttelijä, esitystaiteilija ja teatteritaiteen tohtorikoulutettava

Kuva: Lassi Karhulahti

Juttu ilmestyi alun perin Issue X -liitteessä toukokuun Image-lehden välissä.