Tienraivaaja ja esikuva – brittiläinen Sonia Boyce on nostanut esiin hiljennettyjä ääniä jo 40 vuoden ajan
Keiden äänet kuuluvat selkeämmin kuin muiden? Minkälaista – ja kenen tekemää – taidetta ripustetaan museoiden ja gallerioiden seinille, ja kuka siitä päättää? Näitä kysymyksiä Sonia Boyce on pohtinut uransa aikana yli neljän vuosikymmenen ajan. Samat kysymykset ovat ajankohtaisia myös Suomessa ja nuoret, itse vähemmistöihin kuuluvat taiteilijat haastavat normeja entistä aktiivisemmin.
Syyskuussa Taideyliopiston ja Saastamoisen säätiön vieraaksi saapuva Sonia Boyce (s. 1962) on palkittu brittiläis-afrokaribialainen taiteilija, jonka työ keskittyy rotuun, sukupuoleen, improvisaatioon ja ihmisten kohtaamisiin. Hän on myös yksi vuonna 1982 käynnistyneen British Black Arts Movement -liikkeen avainhenkilöistä. Se oli poliittinen taideliike, joka nosti esiin keskustelut rodusta, sukupuolesta ja representaatiosta – aiheista, joista oli siihen asti etupäässä vaiettu.
Millainen rooli Sonia Boycella, hänen edustamallaan liikkeellä ja laajemmin esikuvilla on nykypäivän taiteilijoille ja aktivisteille Suomessa?
Lähdimme selvittämään asiaa ja pyysimme oppaaksemme kuvataiteilija Sasha Huberin ja kulttuurituottaja Wisam Elfadlin, jotka molemmat edustavat itse suomalaisella kulttuurikentällä toimivia BIPOC-taiteilijoita. (Lyhenne BIPOC tarkoittaa mustia, alkuperäiskansoihin kuuluvia ja ei-valkoisia ja tulee englannin kielen sanoista black, indigenous, and people of color.)
Kadonneiden äänien etsijät
British Black Arts Movementilla on ollut merkittävä rooli julkisen keskustelun muovaamisessa ja tasavertaisten mahdollisuuksien avaamisessa taiteen kentällä. Kulttuuriaktivisti Naseem Khan julkaisi vuonna 1976 raportin otsikolla The Arts Britain Ignores. Sen seurauksena British Arts Council suositteli, että taideinstituutioiden on sijoitettava vähintään neljä prosenttia budjetistaan mustien tai muihin etnisiin vähemmistöihin kuuluvien taiteilijoiden töihin (prosenttiosuus vastasi silloista Britannian etnisten vähemmistöjen osuutta). Muutoksia tehtiin kuitenkin vain vähän, ja vuosina 1980–1990 esimerkiksi Iso-Britannian valtavirran gallerioissa järjestettiin vain kahdeksan mustan naistaiteilijan yksityisnäyttelyä.
Representaatio ja sen puute ovat aina olleet esillä Boycen teoksissa tavalla tai toisella. Hän on ollut edelläkävijä monessa: esimerkiksi Tate-museon kokoelmiin hän pääsi ensimmäisenä mustana brittiläisenä naistaiteilijana vuonna 1987. Hän on myös ensimmäinen musta nainen, joka on valittu Britannian paviljonkiin Venetsian biennaalin 59-vuotisen historian aikana.
Lista Boycen saavutuksista on pitkä. Tänä vuonna hänen Feeling Her Way -teoksensa palkittiin arvostetulla Kultaisella leijonalla Venetsian biennaalissa. Teos on jatkoa Devotionalille, Boycen pitkäaikaiselle projektille, joka käsittelee mustien brittiläisten naismuusikoiden unohdettua – tai tarkoituksella piilotettua – historiaa.
Boyce on pitkällä urallaan saanut tunnustusta ja raivannut esimerkillään tietä muille.
Sasha Huber on helsinkiläinen kuvataiteilija, jonka teokset käsittelevät niin ikään usein historian unohtamia hahmoja. Huberin omien sanojen mukaan hänen taiteensa keskittyy ensisijaisesti ylisukupolviseen traumaan, kuuluvuuden tunteeseen sekä kolonialismin haavojen käsittelyyn ja parantamiseen.
Hänen työnsä perustuu vahvasti hänen omaan kulttuuriperimäänsä – Huber on sveitsiläis-haitilainen, syntynyt Zürichissä, Sveitsissä – ja hänen työnsä etsii yhtäläisyyksiä menneisyyden ja nykyisyyden väliltä. Huber työskentelee eri medioiden parissa, mutta menneisyyden tunnustaminen ja kuulumisen tunne ovat teemoja, jotka kulkevat läpi hänen taiteensa.
Huberin merkittävimpiin töihin kuuluu niittipistoolilla tehty muotokuva Rosa Emilia Claysta, ensimmäisestä afrikkalaisesta, jolle myönnettiin Suomen kansalaisuus vuonna 1899.
”Urani alussa tein muotokuvia miehistä, kuten Christopher Columbuksesta, joka oli vastuussa julmuuksista sekä Amerikassa että Karibialla. Tajusin kuitenkin pian, että käytin paljon energiaa luodakseni kuvia miehistä, jotka olivat tehneet paljon pahaa – ja joita käsitellään toistuvasti historiankirjoissa. Päätin sen sijaan keskittyä henkilöihin, joiden äänet on hiljennetty, ja heihin, joista ei ole kirjoitettu historiankirjoissa”, hän kertoo.
Niittipistooli on tietoinen valinta tekniikaksi. Se on ase, joka antaa hänelle mahdollisuuden taistella kolonialismin tuhoisia seurauksia vastaan ja kohdata ne kauheudet, joita hänen haitilaiset sukulaisensa joutuivat kestämään vuosisatojen ajan.
”Niittipistoolin käyttäminen oli minulle tapa reagoida historiaan, jolla oli vahvasti tekemistä haitilaisten juurieni kanssa”, Huber sanoo.
Yksilön taiteesta kollektiiviseen luomiseen
Sonia Boycen taide perustuu vankasti yhteistyöhön, ja hän on työskennellyt tiiviisti useiden muiden taiteilijoiden kanssa 1990-luvulta lähtien. Boycen taiteessa sekoittuvat improvisaatio, leikkisyys, ihmisten vuorovaikutus ja spontaanit performatiiviset teot. Punainen lanka Boycen merkittävimmissä teoksissa on hänen syvä kiinnostuksensa ihmisten kohtaamisiin sekä historian ja ihmisyyden risteykseen.
Usein Boycen esitykset muotoutuvat odottamattomien tapahtumien ympärille, kun katsojia kehotetaan osallistumaan teokseen esiintyjien johdolla. Tähän perustuu myös Feeling Her Way, jossa viisi BIPOC-naismuusikkoa improvisoivat äänillään. Boycen palkittu teos kietoutuu jälleen vahvasti yhteistyön, improvisaation ja dialogin ympärille. Tyylilleen uskollisena Boyce herättelee teoksensa avulla tärkeitä kysymyksiä siitä, kuka saa tehdä taidetta.
Myös Huberin tapa työskennellä on performatiivinen: jokainen muotokuva on huolellisesti nidottu yksi niitti kerrallaan.
”Englanniksi kutsun niittitöitäni nimellä ‘pain-things’, sillä koen prosessin ikään kuin kolonialismin jättämien haavojen ompelemisena ja hoitamisena. Paranemisprosessi on käynnissä, ja se on ollut minulle tapa kuunnella esivanhempieni sydämenlyöntejä”, Huber tiivistää.
Huber istuu kalliolaisessa ateljeessansa erään taideteoksensa edessä. Se on muotokuva Mary Edmonia Lewisista, afroamerikkalaista ja amerikkalaiseen Mississauga-alkuperäiskansaan kuuluvasta kuvanveistäjästä, joka muutti Roomaan 1800-luvun puolivälissä.
”Kuulin Edmonia Lewisista ensimmäistä kertaa muusikko Melissa Laveaux’lta, joka sovitti hänestä kappaleen. Lewis oli yksi ensimmäisistä mustista taiteilijoista Roomassa”, Huber kertoo.
Melissa Laveaux ja Huber päätyivät tekemään yhteistyötä videolla, jossa Huber tekee Mary Edmonia Lewisin muotokuvaa samalla kun Laveaux’n kirjoittama kappale soi taustalla.
”Muotokuva on asennettu akustiikkalevylle, jollaisia yleensä käytetään äänen vaimentamiseen. Tämä vahvistaa teoksen merkitystä”, Huber toteaa viitaten siihen, että vaikka Lewis oli aikanaan menestynyt kuvanveistäjä Yhdysvalloissa ja Italiassa, hänen nimensä on lähes tuntematon nykypäivänä Italiassa.
”Työskentelin Lewisin muotokuvan parissa museossa Roomassa, jonne ihmiset saivat tulla katsomaan minua samalla kuin tein töitä. Oikeastaan kukaan ei ollut kuullut Lewisista. Työni käsittelee muistia, muistamista ja ikuistamista”, Huber jatkaa.
Epämukavien kysymysten esittäjät
Boycen uran aikana toistuvia teemoja ovat olleet vallitsevien valtarakenteiden haastaminen ja kyseenalaistaminen sekä epämukavien kysymysten, kuten ”kenen äänet jäävät pois?” kysyminen. Jo lähes neljänkymmenen vuoden ajan Boyce on työskennellyt taidekouluissa ja muissa korkeakouluissa opettajana sekä tutkijana. Tällä hetkellä hän on mustan taiteen ja muotoilun professori University of the Arts Londonissa, ja tämän lisäksi BBC teki hänen tutkimusprojekteistaan dokumentin nimeltä Whoever Heard of a Black Artist? Britain’s Hidden Art History (2018). Dokumentti esittelee afrikkalais- ja aasialaissyntyisiä taiteilijoita, jotka ovat jääneet huomiotta Britannian taidehistoriassa.
Myös Suomessa on herätty taiteen homogeenisuuteen. Moni BIPOC-taitelija on puhunut esimerkiksi suomalaisen taiteen ylivoimaisesta valkoisuudesta ja korostanut tätä työssään. Tanssitaiteilija ja koreografi Sonya Lindforsin esitys NOIR? (2013), edusti uutta aikakautta suomalaisessa esittävässä taiteessa, kun se asetti mustuuden ja mustan identiteetin keskiöön. Myöhemmin Lindforsin Noble Savage -esityksessä (2016) luotiin maailma, jossa valkoisuutta pidettiin ”toisena” ja mustuus oli yhteiskunnassa normi.
Kulttuurituottaja Wisam Elfadl on työskennellyt viimeiset 15 vuotta museoiden parissa Suomessa ja seurannut mielenkiinnolla suomalaisella kulttuurikentällä tapahtuvia muutoksia.
”Yleisesti ottaen kuvailisin Helsingin taide- ja kulttuurikenttää pikemminkin reaktiiviseksi kuin aktiiviseksi. Tuntuu siltä, että suuret taide- ja kulttuuri-instituutit reagoivat globaaleihin ilmiöihin kymmenen vuoden viiveellä vaihtuvilla strategioilla, enkä ole vielä nähnyt konkreettisia tekoja, kuten esimerkiksi julkisia anteeksipyyntöjä. Mutta onneksi liikehdintää ja hiillostamista ruohonjuuritasolta riittää”, Elfadl sanoo.
On selvää, että muutoksen tuulia on aistittavissa, ja yhä useammat vähemmistöihin kuuluvat ihmiset haluavat opiskella taide- ja kulttuurialaa ja työskennellä sen parissa. Elfadlin mielestä taide- ja kulttuuri-instituutioilla pitäisi olla läpinäkyvät tavat alan etnisen monimuotoisuuden seurantaan.
”Instituutioiden eettisten linjausten seuranta ja vastuuttaminen pitäisi olla yhtä helposti mitattavissa kuin hiilijalanjälki. Toivoisin, että instituutiot olisivat läpinäkyviä arvojensa suhteen. Haluaisin, että koosteet tavoitteista, niiden toteutuksesta ja jatkotoimenpiteistä olisivat helposti ymmärrettävissä, löydettävissä ja nähtävissä. Kiinnostavaa dataa omasta työstään tarjoavat esimerkiksi Koneen säätiö sekä Kulttuurikeskus Caisa”, Elfadl mainitsee.
Pelkästään opiskelupaikan tai työn antaminen jollekulle hänen ”etnisyytensä” perusteella olisi kuitenkin alentavaa ja loukkaavaa hänen osaamistaan ja ammattitaitoaan kohtaan, Elfadl huomauttaa.
”Uskon, että tämänhetkiset muutokset tuovat lisää tasoja taiteen kentälle ja se synnyttää vihdoin kosketuspintoja heille, jolle ns. ’suomalainen’ taide on jäänyt vieraaksi tai etäiseksi”, hän sanoo.
Kohti tasa-arvoisempia rakenteita
Sekä Huberin että Boycen taide on selvästi edelleen ajankohtaista ja se nostaa ajoittain paljon tunteita pintaan. Vuonna 2018 Sonia Boyce aiheutti kohun brittiläisessä mediassa, kun hän poisti väliaikaisesti Manchesterin taidegalleriasta John William Waterhousen Hylas and the Nymphs -maalauksen vuodelta 1896. Tempauksen seurauksena Boyce sai paljon nettivihaa osakseen ja hänen tekoaan vastustettiin äänekkäästi.
Maalauksen tilalle Boyce oli kirjoittanut lapun, jossa kerrottiin hänen toivovan tilaa käytettävän ”keskusteluun siitä, kuinka näytämme ja tulkitsemme Manchesterin julkisessa kokoelmassa olevia taideteoksia”. Vastauksena yleisö sai kirjoittaa ja kiinnittää lappuja, joissa he pystyivät kertomaan mielipiteensä Waterhousen maalauksen poistosta. Boycelle tämä oli keino herättää keskustelua taiteen kuratoinnista – siitä, kuka päättää mitä taidetta esitetään – ja nostaa esille keinoja, joilla museot tekevät päätöksiä siitä, mitä vierailijat näkevät ja missä kontekstissa.
Samanlaisia keskusteluja käydään 2020-luvun suomalaisella taidekentällä. Ruohonjuuritasolla saattaa tuntua lannistavalta ajatella, että samat kysymykset, joita Boyce on esittänyt 1980-luvulta lähtien, ovat edelleen ajankohtaisia. Niiden esittämisessä piilee kuitenkin mahdollisuus rakenteiden horjuttamiseen. Tulevaisuudessa häämöttää tasa-arvoisempi taidekenttä, kiitos Sonia Boycen kaltaisten tienraivaajien.
Teksti: Ndéla Faye
Kuvat: Sonia Boyce, Sarah Weal, Sarah Parker
Sonia Boycen luento Helsingissä 14.9.
Sonia Boyce vierailee syyskuussa Suomessa osana Taideyliopiston Kuvataideakatemian ja Saastamoisen säätiön vuonna 2014 aloittamaa kuvataiteen kansainvälistymisohjelmaa. Hän tapaa vierailunsa aikana Kuvataideakatemian opiskelijoita ja henkilökuntaa sekä pitää yleisöluennon. Kerran vuodessa järjestettävän Saastamoinen Foundation Keynote -tapahtuman puhujiksi kutsutaan kansainvälisesti merkittäviä taidealan toimijoita.
Sonia Boycen luento ”Oh – What Nonsense: exploring social play, improvisation and transgressions” pidetään keskiviikkona 14.9. klo 18–20 Tanssin talossa, Kaapeliaukio 3, 00180 Helsinki.