Ohjattavan näytelmän tulee aina olla eettisesti perusteltu
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun julkaisussa ”Looking for Direction: Rethinking Theatre Directing Practices and Pedagogies in 21st Century” 17 ohjaajaa kirjoittaa ohjaajantaiteen käsitteistöstä, ohjaamisen etiikasta, sen opettamisesta ja muuttuneesta roolista.
Kun Saana Lavaste aloitti Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ohjaajantaiteen professorina vuonna 2016, havahtui hän siihen, että ohjaajantaiteella ei ollut omaa käsitteistöään.
”Ohjaamisesta puhuttiin usein näyttelijäntyön metodologiaan tai dramaturgiaan liittyvin käsittein”, hän kertoo.
Tähän tarpeeseen vastaa Lavasteen toimittama Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun julkaisu Looking for Direction: Rethinking Theatre Directing Practices and Pedagogies in 21st Century (2022), joka on tuotettu teatterikoulujen kansainvälisen verkoston yhteistyönä.
Kirjan artikkeleissa syvennytään siihen, mitä ohjaajantaide on. Teatteriohjaamisesta ei ole kirjoitettu samassa laajuudessa kuin näyttelijäntyöstä tai elokuvaohjaamisesta. Julkaisun artikkeleissa pohditaan esimerkiksi ohjaajan kehollisuutta, tunteita, intuitiota sekä dekolonisoivaa ohjaamista, ohjaamisen pedagogiikan historiaa ja ääni- ja tilalähtöistä ohjaamista. Kirja on avaus keskustelulle ohjaajantaiteesta ja sen artikkelit asettuvat dialogiin keskenään.
Lavaste itse kirjoitti kirjaan ohjauksen pedagogiikkaan liittyvän artikkelin, jossa hän soveltaa ohjaamiseen japanilaisen kukkienasettelun taiteen ikebanan käsitteitä. Lavaste huomasi, että ikebanassa ja ohjaamisessa on paljon samaa. Molemmissa on keskeistä eläväksi tekeminen, tilallisuus, katsomisen suunnat ja luonnollisuuden hakeminen.
”Ohjaajantaide nähdään usein kovin persoonasidonnaisena. Viitataan esimerkiksi turkkalaiseen ohjaamiseen tai ohjaajista puhutaan persoonallisuuden piirtein. Sanotaan vaikkapa että joku on mukava ohjaaja ja toinen tiukka. Halusin löytää ohjaajantaiteeseen käsitteitä, jotka eivät ole niin latautuneita.”
Artikkelissaan Lavaste kertoo havainnoistaan työpajassa, jonka hän järjesti ohjaajaopiskelijoille yhdessä ikebana-mestari Riitta Salastien kanssa.
”Taideammatin opiskelu on usein hyvin paineista. Ikebanan äärellä opiskelijat pystyivät luopumaan onnistumisen vaateesta. Sama henkinen mielentila ja etäännytys näkyi harjoituksen jälkeen tehtävissä kohtauksissa”, Lavaste kertoo.
Johtajuusopinnoilla vallan väärinkäyttöä vastaan
Teatterialaa ovat puhututtaneet viime vuosina #metoo-keskustelun esiin nostamat tapaukset, joissa on ilmennyt vallan väärinkäyttöä ja epäasiallista kohtelua. Miten Teatterikorkeakoulun ohjaajantaiteen opetuksessa on huomioitu yhteiskunnallinen keskustelu epäasiallisesta kohtelusta?
”Isoin asia on se, että olemme ottaneet opintoihin mukaan johtajuusopintoja. Hyvään johtajuuteen kuuluu kyky ottaa vastaan palautetta, käyttää sitä oman toiminnan kehittämiseen sekä kyky antaa rakentavaa palautetta muille.”
Lavaste sanoo, että johtaminen on nähtävä erillään taiteilijan persoonasta. Kun ohjaajaopiskelijat saavat opettajilta erillistä palautetta sekä johtamistaidostaan että taiteellisesta työstään, he ymmärtävät paremmin mitä osa-alueita heidän tulee työssään kehittää. Ohjaaja ei enää ole guru, joka sanelee ohjeita ylhäältä päin.
”Moni näyttelijä on sanonut minulle että hyvä ohjaaja on sellainen, jolla on rohkeutta sanoa, että en tiedä. Luottamuksen kulttuurin luominen opiskelija-aikana on ehkä tärkein yksittäinen keino epäasiallisen käytöksen kitkemiseen. Uskon, että keskusteleva ilmapiiri alalla tuottaa itsereflektiota ja kehittymistä”, Lavaste tiivistää.
Yhteistyö kansainvälisten koulujen kanssa avaa uusia näkökulmia ja laventaa ohjaajantaiteen kenttää. Eri koulujen opettajat voivat oppia toisiltaan pedagogisia työkaluja.
”Kun tuodaan ihmisiä yhteen erilaisista maailmoista, niin silloin syntyvät yleensä kaikista parhaat oivallukset.”
Samaa mieltä on freelanceohjaaja ja ohjaajantaiteen opettaja Mika Leskinen.
”Kansainvälinen yhteistyö lisää kaleidoskoopin värejä. On kiinnostavaa kuulla kollegoiden ajatuksia ohjaamisesta erilaisista näkökulmista”, Leskinen sanoo.
Aiheajattelu ohjaajan kompassina
Teatteriohjaaja antaa mielen ja suunnan esityksen prosessille ja huolehtii kokonaisuudesta. Leskisen mukaan tässä prosessissa ohjaajaa auttaa aiheajattelu, jota hänen artikkelinsa kirjassa avaa.
”Aiheajattelu on näytelmän keskeisen ydinasian jäljittämistä, joka tulisi saada näyttäytymään esityksen eri kohtauksissa ja kokonaisuudessa. Ohjaaja voi alkaa etsiä näytelmän ydintä vastaamalla kolmeen kysymykseen. Mitä todellisuuden ilmiötä kuvaan? Mikä on oma suhteeni siihen? Mikä on esityksen atmosfääri?”
On tärkeää, että näytelmän lukeminen herättää ohjaajassa innoitusta. Ohjaajan tulee löytää näytelmään henkilökohtainen kosketuspinta, jotta sen ohjaamisesta tulee mielekästä. Aiheajattelu voi toimia kompassina, jolla ohjaaja välittää ajatuksiaan työryhmälle. Näyttelijöiden ohjaamisessa olennaista on kommunikaatio. Ohjaajan tulee olla vastaanottavainen niille yllätyksellisille elementeille, joita näyttelijät saattavat harjoituksissa tuoda prosessiin.
”Kun ohjaaja tulee harjoituksiin, tulisi hänen olla hyvin valmistautunut ja tietää mitä suuntaa esitykselle haetaan. Ohjaajan työ on kuuntelemista ja herkkyyttä sille mitä näyttelijät tuottavat, ja valintojen tekemistä. Ilman näyttelijää ei teatteria ole olemassa, tämä on aina hyvä muistaa.”
Ohjattavan näytelmän tulee Leskisen mukaan aina olla eettisesti perusteltu.
”Ohjaajan tulee kysyä itseltään mitä lisämerkitystä esitys tuo maailmaan juuri nyt”, Leskinen sanoo.
Dekolonisoiva ohjaaminen purkaa valtarakenteita
Brasilialainen teatteriohjaaja Rodolfo García Vázquez puhuu niin ikään teatteriesityksen eettisistä perusteista. Vázquezin artikkeli käsittelee dekolonisoivaa ohjaamista, joka edellyttää sitä että ohjaaja tulee tietoiseksi omasta etuoikeutetusta asemastaan ja luopuu ennakkoluuloistaan.
Vázquez opettaa ohjaamista Brasiliassa São Paulossa, SP Escola de Teatrossa, jonka perustajajäseniin hän kuuluu. Hän on tehnyt teatteria eri vähemmistöjen kuten transnäyttelijöiden, prostituoitujen ja pakolaisten kanssa. Vázquezin teatteriryhmä Os Satyros on vienyt teatteria kaduille ja slummeihin – yleisöille, jotka eivät koskaan ole istuneet teatterisalissa.
Vázquez kertoo Zoom-haastattelussa, että työ ei-normatiivisten esiintyjien ja yleisöjen kanssa on avannut hänen silmänsä sille, että hän ei voi ulkopuolelta ymmärtää vähemmistöjen kokemusta ja sitä maailmaa, jossa he elävät.
”Oma etuoikeutettu asemani on tehnyt minusta ajoittain sokean sille sosiaaliselle todellisuudelle, jossa elämämme.”
Yhteyden luominen yleisöihin tai esiintyjiin esimerkiksi slummissa ei ole helppoa. Vázquez kuvaa dekolonisoivaa teatteria käsittelevässä artikkelissaan, kuinka teatteriryhmän ja paikallisen yleisön välille on luotava yhteys sisältä päin. Vázquez on usein ottanut esityksiin mukaan näyttelijöitä, jotka kuuluvat siihen vähemmistöön, jonka todellisuutta yritetään ymmärtää. Esimerkiksi transyleisöjen tavoittamiseksi on ollut olennaista, että näyttelijät identifioituvat tämän kattotermin alle. Cis-sukupuoliseksi identifioituva ohjaaja ei voi ymmärtää niitä taisteluja, joita transihmiset joutuvat käymään maailmassa, jossa vallitsevat jähmeät sukupuoliroolit.
“Saadakseen yhteyden ei-normatiivisiin teatteriyleisöihin tulee ylittää omat ennakkoluulonsa, jotka usein ilmenevät pelkoina. Jotta voisi asettautua dialogiin erilaisten ihmisten kanssa on ymmärrettävä, kuinka alistava eurooppalaisen laitosteatterin perinne on. Olen oppinut paljon itsestäni työskennellessäni yhteiskunnan reunamilla elävien vähemmistöjen kanssa.”
Eettiset kysymykset opettamisen keskiössä
Ohjaamisen opettamisessa Vázquez näkee tärkeimpänä eettisten kysymysten pohtimisen.
“On tärkeää opettaa opiskelijoille ohjaamisen etiikkaa, sillä ohjaajan valta-asemassa tulee olla varovainen, että asemaansa ei käytä väärin.”
Saana Lavasteen mukaan ohjaajantaiteen opettaminen on pitkälti sanallistamisen ja havainnoinnin opettamista. Opettamisessa kiinnitetään yhä enemmän huomiota kontekstiin.
”Mikään teos ei ole irrallaan ympäröivästä todellisuudesta. Klassikon tekeminen klassikkona on muuttunut käytännössä mahdottomaksi, sillä jokainen siitä tehty sovitus ottaa kantaa klassikoiden kantamiin maailmankuviin. Vaatii suurta sensitiivisyyttä sovittaa yhteen eurooppalaisen teatterin traditio ja se aika, jossa nyt elämme.”
Teatterikorkeakoulussa näyttelijät, dramaturgit ja ohjaajat opiskelevat ensimmäiset puoli vuotta yhdessä. Ohjaajan on hyvä ymmärtää muita teatterin osa-alueita.
”Olemme halunneet säilyttää opetuksessa tietyn ryhmäteatteri-ideologian, jonka kautta muodostuu oman sukupolven ensemble ja yhteinen kieli.”
Teksti: Susanna Bono
Julkaisun on tuottanut Alexandria Nova -verkosto, joka kehittää ohjaajantaidetta ja sen opetusta. Kansainvälisessä verkostossa on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun lisäksi mukana teatterikouluja Tanskasta, Norjasta, Liettuasta, Ruotsista, Saksasta ja Islannista sekä Brasiliasta. Kirjan julkaisutilaisuus on 21.9. Kansallisteatterissa.