Pianisti Kirill Kozlovski: ”Uskon, että jokaisella äänellä on merkitystä ”
Pianisti Kirill Kozlovski kertoo ”Emme enää koskaan ole veljeksiä – pianomusiikkia Ukrainasta ja Valko-Venäjältä” -konserttinsa taustoja. Konsertti esitetään historiallisen R-talon konserttisalissa 14.9.2023 klo 19.
Miten konsertin teemallinen ja musiikillinen sisältö syntyivät?
Konsertin ohjelma kehittyi kahdesta ajatuksesta, jotka eivät aluksi liittyneet toisiinsa, ainakaan minun tietoisuudessani. Toinen oli kiinnostukseni ukrainalaiseen musiikkiin, ennen kaikkea sen neuvostoperiodiin. Toinen oli halu tuoda esiin synnyimaani, eli Valko-Venäjän musiikkia Suomessa.
Valko-Venäjällä pidettiin presidentinvaalit 2020, jolloin satoja tuhansia ihmisiä marssi kaduille osoittamaan mieltä vaalivilppiä vastaan. Mielenosoitukset tukahdettiin, jonka jälkeen Valko-Venäjällä käynnistyi ennennäkemätön terrorin aalto. Ainoa valtio, joka tuolloin vuonna 2020 antoi tukea rikolliselle hallitukselle ja tuki sitä kaikin keinoin, oli naapurimaamme, Venäjän federaatio. Kaksi vuotta myöhemmin sama valtio käynnisti Ukrainassa laajan sodan, joka on kestänyt jo yli puolitoista vuotta.
Venäläinen propaganda julisti aiemmin, ja julistaa edelleenkin, että kummassakin tapauksessa kyseessä on isoveljen, eli Venäjän, tarjoama apu pikkuveljilleen Ukrainalle ja Valko-Venäjälle. Ilman isoveljen apua länsimieliset homofasistiukronatsit saavat ylivallan ja hajottavat vapaan ja demokrattisen Venäjä-rakkauden Ukrainassa ja Valko-Venäjällä.
Tämä kaikki sai minut yhdistämään kaksi ajatusta ja kaksi projektia. Ukrainalainen ja valkovenäläinen musiikki ovat lähes aina olleet venäläisen musiikin varjossa – joten soitetaan samassa konsertissa kummankin maan musiikkia. Tämä Venäjän varjo kun on vieläkin näkyvissä maidemme musiikin yllä.
Tällaiselle kulttuurilliselle syrjinnälle on olemassa kaunis selitys, joka antaa anteeksi ignoranssin ja pyhittää synnit: veljeskansat. Lähes aina kun puhutaan itäslaavien – Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän veljeydestä, on tiedossa joko sortoa ja väkivaltaa. Tästä syntyi konsertin nimi: näennäisen ”veljeyden” konseptin purkamisella on kriittinen rooli Venäjän propagandakoneiston levittämien valheiden purkamisessa ja maidemme todellisen identiteetin ymmärtämisessä.
Miten kuvailisit konsertin musiikkia yleisölle?
Konsertin kummankin puoliskon kohdalla yritin koota mahdollisimman monipuolisen valikoiman niin valkovenäläisiä kuin ukrainalaisia kappaleita. Konsertin varhaisin numero lienee Mykola Lysenkon kolme kansanlaulusovitusta 1800-luvun lopusta. Myöhäisimmät ovat – kantaesitysten lisäksi – Valentin Silvestrovin ja Halina Harelavan 2000-luvun alun kappaleet. Viimeaikaiset tapahtumat ovat jollakin tavalla läsnä kummassakin puoliskossa.
Valkovenäläisessä puoliskossa kuullaan myös kahden suomalaisen säveltäjän, Inkeri Jaakkolan ja Mikko Nisulan kappaleiden kantaesitykset. He ovat säveltäneet omia muunnelmasarjojaan valkovenäläiseen ”Kupalinka”-teemaan. Kupalinka on Uladzimir Terauskin sävelmä, joka on ollut huippusuosittu Valko-Venäjällä jo monta vuosikymmentä. Vuonna 2020 siitä tuli yksi protestiliikkeemme symboleista. Sen lisäksi mukana on joukko valkovenäläisten säveltäjien kappaleita, joista laajin on Edzi Tyrmandin kolmiosainen pianosonaatti.
Ukrainalaisessa puoliskossa sodan teema kaikuu erityisesti Boris Ljatoshynskyn preludeissa op. 38a. Ne on sävelletty edellisen suuren sodan aikana 1942 ja jokainen niistä perustuu Taras Shvetshenkon runoihin. Minun on mahdotonta olla projisoimatta Shevtshenkon 1800-luvun runoutta ja Ljatoshynskyn 1900-luvun musiikkia nykyhetkeen ja Ukrainan sodan nykytilaan.
Tämän ohjelman jokaisessa numerossa on aina läsnä vielä näkymätön ja kuulumaton ”kolmas”. Se on tietysti Venäjä, kaikkine veljellisine otteineen. Jokaisessa nuotissa kaikuu kahden maan itsenäinen musiikillinen identiteetti. Konserttiohjelma on myös minun oma henkilökohtainen irrottautumiseni kulttuurillisen isoveljen tukahduttavasta halauksesta. Joten Venäjä lienee, ainakin aatteen tasolla, tämän konsertin tärkein kohdeyleisö – jos maata, valtiota tai konseptia voidaan pitää yleisönä. Sille on suunnattu ne sanat ”me emme koskaan enää ole veljeksiä” – ja toivottavasti se myöskin kuulee ne riittävän hyvin.
Mikä on taiteen rooli rauhan rakentamisessa?
En ole varma, mikä on taiteen kyky ja voima kriisin hetkellä. Välillä tuntuu, että juuri taide voi saavuttaa sen, missä politiikka epäonnistuu. Välillä tuntuu taas siltä, että tämä kaikki on harhaa, eikä taide loppujen lopuksi pysty mihinkään.
Tiedostan, etten saa tällä konsertilla Venäjän joukkoja vetäytymään Ukrainan maaperältä, enkä saa tuhansia valkovenäläisiä pois vankiloista. Samalla tiedän, että ilman tätä konserttia maailmassa olisi yksi kannanotto vähemmän. Uskon, että jokaisella äänellä on merkitystä.
Toki tällä konsertilla on myös konkreettinen tavoite ja se liittyy muistiin. Vuoden 2020 Valko-Venäjän tapahtumat ovat jo haihtumassa pois ihmisten mielestä ja muistista. Etäisyys Helsingistä Minskiin on lyhyempi kuin Helsingistä Rovaniemelle, mutta miten moni meistä tiedostaa aktiivisesti Valko-Venäjän hädän, ihmisten kärsimykset ja diktatuurin hirmuteot?
Olen huomannut, että myös Ukrainan suhteen mediassa voidaan välillä huomata väsymystä ja välipitämättömyyttä. Olemme liiankin helposti hyväksyneet, että nyt, tälläkin hetkellä käydään sotaa, ja Ukrainassa kuolee ihmisiä. Tuhansia venäläisiä sotilaita on edellenkin siellä, missä niiden ei missään tapauksessa pitäisi olla – Ukrainan kylissä ja kaupungissa.
Mikä voisi olla tämän päivän Kupalinka?
Jännää kyllä, mutta niin valkovenäläinen kuin ukrainalainen protestitaide ovat varsin kiinnostavia nykyään. Ehkä kielimuurin takia niitä kappaleita ei tunneta lännessä kovinkaan hyvin, mutta niitä silti on. Koen, että kun taistelu näkyy niin selkeästi nykytaiteessa, niin se myös antaa toivon mahdollisen nopeasta pahuuden kukistamisesta.