Kuraattori Andrea Giunta nostaa esiin syrjään jätettyjä taiteilijoita: ”Taidemaailma on hyvin valkoinen, patriarkaalinen ja elitistinen”
Mercosul-biennaalin vuoden 2020 pääkuraattorille feminismi on historian uudelleen kirjoittamista.
Andrea Giunta on juuri käynyt tapaamassa Taideyliopiston Kuvataideakatemian opiskelijoita heidän työhuoneillaan.
”Oli kiinnostavaa nähdä heidän töitään ja keskustella niistä. He pohtivat hyvin ajankohtaisia kysymyksiä, samankaltaisia kuin nuoret taiteilijat muuallakin maailmassa – identiteettiä, itsensä esittämistä, kuinka erottautua binäärisistä kulttuurisista normeista. Kuka minä olen yhteiskunnassa, jonka instituutiot edelleen määrittävät meidät miehiksi ja naisiksi”, Giunta sanoo.
Argentiinalainen Andrea Giunta on palkittu taidehistorioitsija, professori, kansainvälinen kuraattori ja feministi, joka on tutkinut muun muassa taiteen ja vallan suhdetta, kuvien voimaa ja avantgardetaidetta.
Suomeen Giunta on tullut luennoimaan ja tapaamaan taidekentän toimijoita. Vierailu on osa Kuvataideakatemian ja Saastamoisen säätiön kuvataiteen kansainvälistymisohjelmaa.
Giunta toimii tänä vuonna pääkuraattorina Latinalaisen Amerikan merkittävimpiin kuuluvassa nykytaidetaidetapahtumassa Mercosul Biennialissa Brasilian Porto Alegressa. Biennaalin otsikko on feminine(s), joka Giuntan mukaan viittaa feminismien moninaisuuteen. Otsikon alla tarkastellaan muun muassa identiteettiä ja representaatioita, seksuaalisuutta ja tunteita.
”Aiemmin minäkin ajattelin patriarkaalisesti, että taiteessa ratkaisee laatu, ei sukupuoli. Mutta kun tajusin että naisia on taiteen kentällä vain 16–30 prosenttia, aloin miettiä, mitä on laatu ja kuka sen määrittää. Se mikä eilen oli hyvää taidetta, ei ole sitä tänään, ja tänään korkeatasoisena pidetty taide ei ollut arvostettua eilen. Laatu on aivan liian epämääräinen käsite taiteen mittariksi.”
Giuntalle feminismi on historian uudelleen kirjoittamista, asioiden näkemistä toisin. Tutkimuksessaan ja kuraattorina Giunta on muun muassa nostanut esiin latinalaisamerikkalaisia 1960–80-lukujen radikaaleja naistaiteilijoita.
Giuntan kuratoimassa Mercosul-biennaalissa painotetaan erityisesti afrobrasilialaisia taiteilijoita, jotka on perinteisesti jätetty syrjään taiteen kaanonista ja Brasilian taidemaailmasta.
”Jos Brasilian väestöstä yli 50 prosentilla on afrikkalaisia juuria, voi kysyä, missä ovat afrobrasilialaiset taiteilijat. Taidemaailma on hyvin valkoinen, patriarkaalinen ja elitistinen.”
Viime aikoina tilanne on parantunut, Giunta sanoo. Yhtenä tekijänä on vuodesta 2003 harjoitettu inkluusiopolitiikka, jonka myötä yliopistoihin on tullut kiintiöt afrobrasilialaisille opiskelijoille. Opiskelijakiintiöiden seurauksena myös taiteilijakunta on monipuolistunut.
”Toinen kysymys on, mihin pisteeseen asti taidemaailma on valmis ottamaan heidät vastaan ja mihin asti se eksotisoi ja näkee heidät ’toisina’.”
Brasilian vuonna 2018 valitun äärioikeistolaisen konservatiivipresidentin Jair Bolsonaron tavoitteena on kiintiöiden ja inkluusiopolitiikan lopettaminen. Bolsonaro on leikannut reippaasti taiteen ja kulttuurin rahoitusta, ja Mercosul-biennaaliltakin on vedetty rahoitusta pois. Toimintaa joudutaan nyt järjestelemään uusiksi, sanoo Giunta, jonka mukaan ”taloudellinen sensuuri on yksi sensuurin muoto”.
”Pyrimme siihen, ettei biennaalin taiteellista tasoa tarvitse laskea tai vähentää edustettujen taiteilijoiden määrää. Juuri nyt taiteen tukeminen on erityisen tärkeää, sillä taide toimii vastarintana konservatiivisen politiikan nousulle.”
Taiteessa vastarinta tai kriittisyys ei välttämättä tarkoita epäkohtien osoittamista suoraan, vaan taiteen toimintatavat ovat monimuotoisempia ja hienovaraisempia, Giunta sanoo. Näin on perinteisesti ollut etenkin Latinalaisessa Amerikassa, jolla on pitkä diktatuurien historia ja kokemusta asioiden ilmaisusta kiertoteitse, symbolisesti ja metaforisesti.
”Latinalaisamerikkalaisten taiteilijoiden on pitänyt oppia ilmaisemaan kollektiivisia kokemuksia ja ajatuksia tavalla, jota sensuuri ei ymmärrä. Vaikka mitään ei sanota tai kuvata suoraan, kaikki tietävät mistä on kyse.”
Tällaista taidetta on haluttu nostaa esiin Mercosul-biennaalissa. Autoritaarisissa yhteiskunnissa, joissa kaikkea ei voi sanoa ääneen, piilotetuilla poliittisilla viesteillä on ollut taiteen kokijoille usein myös henkilökohtainen merkitys.
”Se vahvistaa ettemme ole yksin, on muitakin jotka ajattelevat näin”, Giunta sanoo.
Teksti: Silja Ylitalo