Suvi Auvisen kolumni: Hiljainen hetki
Taiteen taika leijuu niissä muutamissa hetkissä, jolloin olemme yhdessä hiljaa, samaa asiaa kohti.
Suosikkihetkeni teatterissa on se muutaman sekunnin poreileva hiljaisuus, joka elää näyttämön valojen sammumisen ja aplodien alkamisen välissä. Suljen silmäni ja hengitän keskittynyttä, auki olevaa yhteyttä yleisön ja esiintyjien välillä. Tässä hetkessä ovat päällekkäin olemassa sekä juuri päättynyt esitys että sitä seuraava arki. Viivyn läsnäolossa. Aplodien aika koittaa kuitenkin aina vääjäämättä.
Viime vuosina olen istunut Kansallisteatterissa ja kuunnellut, kuinka päänäyttämö vyöryttää ylleni tietoa milloin puoluepolitiikan epäonnistumisesta, milloin ihmiskunnan öljyriippuvuudesta. Kun valot sammuvat, me 700 yleisön jäsentä istumme hiljaa saamamme tiedon kanssa. Juuri nähty ja koettu elämys ei ole kadonnut valojen sammuessa minnekään, vaan se on istutettu jokaiseen meihin. Me katsomme samaan suuntaan, meillä on sama tieto. Ja aplodien jälkeen me lähdemme kukin omiin suuntiimme sama kokemus mukanamme.
Taidekokemus kasvaa meissä, vaikuttaa meihin ja ohjaa meitä. Taiteen vahva vaikutus tuo mukanaan taiteilijan vastuun. Ei ole yhdentekevää, mitä yleisölle tarjoilemme. Keskustelu siitä, pitääkö taiteella olla jokin itseään suurempi tarkoitus, on ikiaikainen.
Taiteella taiteen vuoksi on ehdottomasti sijansa. Mutta maailmassa, joka kulkee kiihtyvällä vauhdilla kohti tuhoa, taiteen ja taiteilijoiden vastuu asettuu erilaiseen asemaan. Tehdäkö taidetta taiteen vuoksi vai erilaisen tulevaisuuden rakentamiseksi? Ainakin taiteen erityistä kykyä koskettaa ihmisiä tarvitaan nyt kipeämmin kuin koskaan.
Ilmastokriisi on kuitenkin tällä hetkellä niin suuri uhka, että taidetta taiteen vuoksi ei välttämättä ole kauaa olemassa, ellei jokainen kynnelle kykenevä käytä taitojaan, asemaansa ja mahdollisuuksiaan ilmastokriisin pysäyttämiseen. En tietenkään sano, että kaiken taiteen on käsiteltävä tästä eteenpäin ilmastokriisiä. Taide ei ole kirjaimellista eikä ilmastonäkökulma tarkoita, että kaikkien taulujen on esitettävä palavaa sademetsää. Mutta siinä missä hiilidioksidiekvivalentit tuntuvat vaikeasti käsitettäviltä, ei taidetta tarvitse käsittää – riittää, että sen kokee. Meidän täytyy ymmärtää, millainen valta ja millaiset mahdollisuudet taiteella on. Meidän täytyy ottaa uusi asento ja käyttää lahjojamme siellä, missä ne voivat vaikuttaa.
Taide on aina saanut ihmiset keskustelemaan, ja taiteilijoilla on hyppysissään langat, joilla keskustelun suuntaa voidaan ohjailla. Taide tuo ihmiset yhteen, näkemään saman asian samassa tilassa ja samalla hetkellä. Taiteen taika leijuu niissä muutamissa hetkissä, jolloin olemme yhdessä hiljaa, samaa asiaa kohti. Yhtä avoimina ja läsnä meidän on kohdattava myös toisemme ilmastokriisin maailmassa. Me emme voi väheksyä mitään tekoa liian pienenä, me tarvitsemme mukaan kaikki teot ja jokaisen kyvyt. Me emme saa kuitenkaan rakastua liikaa jaettuun läsnäoloon ja paikallaan pysymiseen. On aplodien aika.
Suvi Auvinen
Kirjoittaja on toimittaja, aktivisti ja teatteritaiteen maisteri.