Saara Turusen kolumni: Ilman kuolleiden miesten lupaa

Taidekoulutuksen arvo on esimerkiksi siinä, että se antaa luvan kutsua itseään taiteilijaksi – tai vaikka poniksi, jos niin huvittaa.

Saara Turunen

Olin opettamassa aloittelevia kirjoittajia, kun muuan nuori mies viittasi. Hän halusi tiedustella, miksi olin käynyt taidekoulun. Miksi en ollut ryhtynyt kirjailijaksi tuosta vain, mikä minua oli estänyt? Monet parhaista kirjailijoistahan eivät edes pääse kouluihin, lisäsi nuori mies vielä. Hänen sävyssään oli jotakin itsetietoista. Olin törmännyt tällaiseen aiemminkin, ajatteluun, jonka mukaan taidekoulutus pilasi lahjakkaan kirjoittajan. Kirjoittaja meni sekaisin ja alkoi jäljitellä taidekoulussa oppimaansa yleisluonteista tyyliä. Tällaisten menetettyjen tapausten vastakohta sen sijaan oli maalaispirtissä asuva ukko, joka eräänä päivänä, Jumalalta saamansa merkin innoittamana alkoi kirjoittaa, ilman sen suurempia ponnisteluja. Ukko oli nero jo syntyessään ja hänen tyylissään loistivat omaperäisyys ja aitous, jota eivät taidekoulut olleet päässeet saastuttamaan.

Olin huomannut, että tällaisten asenteiden takana olivat usein ihmiset, joilla ei ollut kovinkaan läheistä suhdetta taidekoulutukseen. Tai voi olla, että he olivat jopa joskus sellaisesta haaveilleet, mutta sitten, syystä tai toisesta luopuneet haaveestaan. Oli miten oli, ymmärsin heti, että opiskelijan kysymys oli kiinnostava, sillä se sai minut mietteliääksi. Päähäni pulpahti muutamia seikkoja, joilla oli ollut itselleni merkitystä.

Taidekoulutus antoi minulle mahdollisuuden heittäytyä konventionaalisen elämän ulkopuolelle noin kahdeksan vuoden ajaksi. Saatoin pukeutua pyjamaan ja vaeltaa koulun kanttiiniin pohtimaan maallisten asioiden sijasta ikuisuuteen liittyviä kysymyksiä. Hyvä on, sain toki opintotukea ja kouluruokaa, en voi väittää olleeni todellinen ulkopuolinen. Mutta ilman todistetta koulutukseen pääsystä en olisi kehdannut ilmoittaa vanhemmilleni, että aion nyt, seuraavien vuosien ajan, miettiä syntyjä syviä, ympäriinsä vetelehtien ja havaintojani ylös kirjaten, ettäs tiedätte. Toisin sanoen, taidekoulutus tarjosi työrauhan sisältöjen pohtimiseen.

Toisaalta, omalla kohdallani koulutus antoi myös luvan taiteen tekemiselle. Kaikki eivät sellaista tarvitse, mutta itsetuntoni on aina ollut heikko. Minut kasvatettiin ajattelemaan, että taidetta tekevät vain suuret miehet, jotka leijailevat arjen yläpuolella. En olisi ikinä voinut kutsua itseäni taiteilijaksi, ellen olisi saanut pikkuhiljaa kasvaa siihen ajatukseen, että jos omistin aikani ja elämäni juuri taiteelle, saan kutsua itseäni taiteilijaksi tai vaikkapa poniksi, miten vain halusin, mutta minun ei tarvinnut kysellä siihen kuolleiden miesten lupia. Eikä nimityksillä lopulta ole mitään väliä. Väliä on vain itse tekemisellä, mutta olen iloinen, että pääsin siihen käsiksi, sillä juuri tekeminen on taiteilijuuden ytimessä.

Kolmas, mutta ei suinkaan vähäisin seikka taidekoulutuksen hyväksi, on tradition tuntemus. Yksikään taiteilija ei operoi ilman edeltäjiä ja kiinnostavat teokset kommentoivat usein aiemmin tehtyä. Toki noheva henkilö voi ottaa traditiota haltuun omatoimisestikin, mutta luulot saattavat olla tietoa suuremmat. Olen törmännyt tällaiseen, kun olen ollut opettamassa ja pyytänyt aloittelevia kirjoittajia työstämään teatterikohtausta. Voisi kuvitella, että ensikertalaisen käsissä syntyy aina jotakin uutta ja radikaalia, mutta havaintojeni mukaan näin ei kuitenkaan ole. Perehtymättömän käsitys taidemuodosta on usein konservatiivinen ja kohtauksista tuulahtaa noin 1700-lukulainen teatterikäsitys. Niinpä taidekoulu onkin oiva paikka istua alas ja kuunnella, kun itseä oppineemmat kertovat, mitä on jo tehty, ettei sitä tarvitse tehdä samalla tavalla uudelleen.

Lopputulemana voisin todeta, etten usko taidekoulutuksen voivan tuhota lahjakasta kirjailijaa. Päinvastoin, kiinnostavan tekijän tunnistaa usein siitä, että hän säilyttää erityislaatunsa myös ulkoa tulevien vaatimusten ristiaallokossa ja tekee periksi antamatta sitä, mikä itselle on ominaisinta.

Saara Turunen

Kirjoittaja on kirjailija, joka valmistunut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi.

Kolumni on julkaistu alun perin Taideyliopiston Issue X -liitteessä joulukuun 2018 Image-lehden välissä.