Rehtori Kaarlo Hildénin puhe lukuvuoden 2023-2024 avajaisissa
Kaarlo Hildén käsitteli avajaispuheessaan 22.9.2023 10-vuotiaan Taideyliopiston asemaa sekä kansainvälisten yhteyksien tärkeyttä.
Arvoisat juhlavieraat, dear guests, ärade gäster,
Tuntuu hienolta olla tässä hetkessä teidän kanssanne, juhlimassa kymmenvuotiasta Taideyliopistoa ja avaamassa sen yhdettätoista lukuvuotta. Olo on sekä ylpeä ja onnellinen että nöyrä.
Grundandet och byggandet av Konstuniversitetet har varit en enorm ansträngning och en viktig länk i den finländska konstutbildningens och -forskningens historia. Enligt den arbetsgrupp som övervägde sammanslagningen var målet att ”stärka (…) konstens ställning och autonomi i samhället och det konstnärliga och kulturella livet i Finland som helhet”.
Taideyliopisto on myös pieni, mutta tärkeä lenkki koko suomalaisen yliopistolaitoksen pitkässä historiassa. Nämä käädyt, jotka juuri puettiin ylleni, linkittävät meidät nyt symbolisestikin yliopistoinstituutioon ja sen monisatavuotiseen perinteeseen. Olemme vanhojen yliopistojen arvokkaassa joukossa kuin hiukan kuriton kymmenvuotias, joka katsoo maailmaa toisin ja uskaltaa tarvittaessa kysyä, onko keisarilla vaatteita. Yhteiskunta ja yliopistolaitos tarvitsevat tätä rohkeaa otetta.
Mikä sitten muuttui 1. tammikuuta 2013, kun Taideyliopisto perustettiin? Oikeastaan muutos oli vain juridinen: kolmen julkisen oikeushenkilön sijaan olikin yksi. Yksi rehtori, yksi hallitus, yksi johtosääntö ja niin edelleen. Jos muutosta ajattelee vain teknisestä näkökulmasta, voi olla vaikea nähdä, miten se voisi vahvistaa koko Suomen taide- ja kulttuurielämää. Mielestäni Taideyliopiston syvin olemus ei olekaan hallinnollisessa konstruktiossa, vaan yhteisöjen, verkostojen ja ideoiden kohtaamisessa.
A university cannot be described or represented through organizational charts, strategies or facilities, no matter how important they are. It’s the wide network of researchers, educators, artists, students, supporters and partners around the globe that create the university. The boundaries are thereby not in the walls, and the university community is not defined by employment contracts. Instead, Uniarts Helsinki is like a mushroom that grows out of the mycelium, through the symbiotic interactions between society and of the many global communities connected to us. Each of you in the audience are actors in this wide network that shapes the future of our university and humanity.
Siksi, hyvät ystävät, juhlimme tänään julkisoikeudellisen oikeushenkilön sijaan jokaista teitä yliopistoomme tavalla ja toisella kytkeytynyttä ihmistä. Luomme yhdessä moniäänisen yhteisön, jossa voimme oppia toisiltamme ja vaikuttua toisistamme.
Juhlimme siis rihmastoa, emme sientä. Rihmastoa, jossa ovat mukana tuhannet taidetta harrastavat lapset ja nuoret. Juhlimme niitä vauvoja ja pieniä lapsia vanhempineen, joiden viikon kohokohta on yhteinen muskarihetki; niitä opiskelijoita, jotka soittimensa, savenpalansa, kehonsa tai ajattelunsa kautta etsivät omaa tapaansa elää ja ihmetellä elämän perimmäisiä kysymyksiä; kaikkia taiteilijoita ja tutkijoita, jota vimmaisesti yrittävät löytää tavan ilmaista sitä, minkä intuitiivisesti tietävät haluavan tulla ilmaistuksi; teattereita, oopperataloja, gallerioita ja taidelaitoksia, jotka tarjoavat tuhansille ihmisille paikan kytkeytyä johonkin itseään suurempaan; opettajia, jotka kulkevat mukana moninaisilla oppimisen poluilla; näytelmäkerholaisia, kuvataidekoululaisia, kuorossa laulajia ja lukupiiriläisiä eri puolella Suomea – meitä kaikkia, joita taide koskettaa tai jotka koskettavat taiteellaan.
Synttäreiden juhlakalu ei siis ole norsunluutorni, vaan maaperästä valtavan rihmastonsa ja symbioottisten suhteittensa voimalla ponnistava pieni sieni, joka levittää itiöitään laajalle.
The literary critic Charles Augustin Sainte-Beuven coined the term ivory tower to describe the attitude of scientists and artists who focus on the theoretical or abstract, while curling up in the inner world instead of facing external reality. Such an attitude is ill-suited to us.
Elämme suurten murrosten keskellä, jossa meidän on löydettävä ja rakennettava silta nykyisten, umpikujaan johtavien kehityssuuntien ja kestävän tulevaisuuden välille. Jos lähtökohdaksi otetaan se, ettei nykyisiä kriisejä ratkaista niillä ajatusmalleilla, joilla ne on synnytetty, voi aiemman tiedon ja osaamisen välittämiseen pohjautuva koulutusajattelu muodostua osaksi ongelmaa. Meidän tehtävänämme on saada seuraava sukupolvi kyseenalaistamaan ajatuksiamme ja arvojamme ja irtaantumaan omasta tavastamme hahmottaa maailmaa, samalla kuitenkin hyödyntäen kaikkea jo opittua. Siksi haluan toivottaa erityisen lämpimästi tervetulleiksi uudet opiskelijamme. Tarvitsemme teitä, kysymyksiänne ja kykyänne pohtia mahdollisuuksia tehdä ja ajatella toisin. Emme tiedä vastauksia kaikkeen, mutta lupaamme kulkea rinnallanne ja tehdä voitavamme auttaaksemme teitä.
Tässä poikkean kirjoitetusta puheestani osoittaakseni tukeni opiskelijoille, jotka ovat viime päivinä osoittaneet mieltään eri puolilla Suomea. Eilen tämä tori vallattiin ja valtaus jatkuu edelleen. Opiskelijat ovat huolissaan tulevaisuudestaan. Vaikka taloutta tulee tasapainottaa, kysyn, onko oikein, että minun verotukseni kevenee ja opiskelijoiden toimeentulon edellytyksiä heikennetään opintotuen indeksijäädytyksillä ja asumistuen leikkauksilla. Ei ole sukupolvien välisen tasa-arvon kannalta reilua, että me hyväosaiset keski-ikäiset turvaamme omaa toimeentuloamme samalla kun jätämme lapsillemme hajoavan planeetan ja heikennämme heidän toimeentuloaan. Tämä on viestini hallitukselle: opiskelijan tulee voida keskittyä opiskeluun, ei sen rahoittamiseen. Osaaminen on se selkäranka, johon maamme tulevaisuus nojaa, ja siitä tulee pitää huolta.
En ehkä ole ainoa, jolle viime kuukausien yhteiskunnallisen keskustelun seuraaminen on tuntunut masentavalta. Ihmettelyn ja yllättymisen taito sekä kyky käydä dialogia toisin ajattelevien kanssa on heikentynyt – tai välillä tuntuu, ettei siihen ylipäätään pyritä. Mihin katosi Suomen upeaa kehitystaivalta kantanut idea sivistyksestä yhteisenä päämääränä? Koska suomalainen sisu muuttui pelokkuudeksi kaikkea vierasta kohtaan? On turha hämmästellä sitä, miksi oppimistulokset heikkenevät, pahoinvointi kasvaa eikä Suomea nousuun johdattavia innovaatioita synny, jos meillä vallitsee ilmapiiri, jossa omien ajatusten kannatuksen kasvattaminen toisia tahallisesti väärinymmärtämällä on arvostettavampaa kuin pyrkimys ymmärtää muita ja tutustua asioihin, joita emme tunne riittävästi. Tämä on aito uhka myös demokratialle.
Sillä oppimisen ytimessä on kyky — edes hetkellisesti — tarkastella maailmaa aivan uusista näkökulmista. Siihen tarvitsemme toisiamme ja aitoa halua avartaa ajatteluamme. Siksi keskustelu rasismin ja polarisaation torjunnasta ei ole tärkeää vain ihmisoikeuksien näkökulmasta, vaan koko kulttuurimme kehityksen kannalta. Kysymys on myös käytännöllinen: jokainen kynnys, joka asetetaan vaikeuttamaan parhaiden opiskelijoiden ja asiantuntijoiden rekrytointia korkeakouluihimme heikentää suomalaisen taiteen, tieteen ja osaamisen tasoa ja Suomen kilpailukykyä. Maahanmuuton haasteet on otettava tosissaan, mutta vähintään yhtä tosissaan on otettava se, ettemme pärjää täällä yksin.
Taideyliopiston tehtävänä on muodostaa ympäristö, jossa erilaisten näkemysten välinen dialogi avartaa ajattelua ja synnyttää uutta. Tässä meidän on oltava myös itsekriittisiä: vastuu taiteen aseman ja roolin vahvistamisesta sisältää myös vahvan velvollisuuden olla norsunluutorniutumatta – meidän on uskaltauduttava entistäkin rohkeammin ulos omista tutuista ympyröistämme ja hakeuduttava dialogiin tahojen kanssa, jotka katsovat maailmaa toisin. Dialogiin pääseminen kuitenkin edellyttää, että meitä halutaan kuunnella, että taiteen arvo ja merkitys yhteiskunnan kehitykselle tunnistetaan myös omien piiriemme ulkopuolella.
Voimme olla iloisia siitä, että koulutuksen merkitys ja tarve panostaa tutkimus- ja kehittämistoimintaan tunnustetaan hallitusohjelmaa ja budjettiriihtä myöten. Innovaatioita tarvitaan, jotta Suomella, ihmiskunnalla ja koko planeetalla voisi olla valoisa tulevaisuus. Tämä ei kuitenkaan riitä, jos teknologialähtöisen tki-toiminnan odotetaan ratkaisevan kaikki haasteet. Teknologinen ja taloudellinen kehitys voi olla arvotonta tai jopa haitallista, jos sitä ei ohjaa muutosten syvempiä ja laajempia vaikutuksia ymmärtävä, vastuullinen ja viisas ihminen.
Även här har konsten en stor roll att spela. Genom den kan vi fråga oss vart vi är på väg och om det är värt att gå dit. Konsten låter oss väga de värderingar och ambitioner som vi vill att vår framtid ska bygga på.
Dystopioiden ajassa tarvitsemme muutakin kuin itsemme viihdyttämisen, alati kasvavien tarpeittemme tyydyttämisen ja planeetan kuluttamisen loppuun näiden sivutuotteena. Taiteen avulla voimme kuvitella tulevaisuuksia ja luoda yhteiskuntaa, jonka tavoitteet tuntuvat merkityksellisiltä, puhuttelevat ja johtavat sellaiseen maailmaan, jonka rakentamiseen voimme ja haluamme osallistua. Jonka puolesta meidän jokaisen tekee mieli ponnistella. Tässä tulevaisuuksia avaavassa työssä Taideyliopistossa tehtävällä, taiteen erityisistä tietämisen tavoista kumpuavalla tutkimuksella on tärkeä muista yliopistoista poikkeava rooli. Tämä nousee esille myös Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa tänään, jossa myös todetaan, että tutkimuksen asemaa Taideyliopistossa vahvistaa edelleen. Vaikka taiteilijoiden koulutuksessa historiamme ulottuu 1800-luvulle, olemme tällä alueella vielä nuoria ja nälkäisiä.
Arvoisat rihmastolaiset,
huolehditaan yhdessä siitä, että rihmasto leviää. Synnytetään uusia kytköksiä ja symbioottisia suhteita. Uskalletaan käyttää ne vaikuttamisen paikat, joita taiteelle tarjoutuu. Vahvistetaan Taideyliopistoa uteliaisuuteen ja arvostavaan vuorovaikutukseen kannustavana taiteen ja sivistyksen suojelualueena. Sillä Taideyliopisto on paitsi rihmasto, myös asenne ja arvoperusta – palo ja pyrkimys kohti parempaa, merkityksellisempää ja todempaa maailmaa, jossa olemme kaikki toistemme matkakumppaneita. Tässä riittää meille työtä ja tehtävää vuosikymmeniksi.