Liila Jokelinin kolumni: Uudistusmielinenkin saa rakastaa traditioita

Edellisten sukupolvien maailmankuvallinen perintö on täynnä myrkyllisyyttä, jota omamme haluaa purkaa ja vastustaa. Äärimmäinen vastustus saattaa kuitenkin viedä pesuveden mukana kadoksiin arvokasta tietoa, kirjoittaa dramaturgi Liila Jokelin.

Liila Jokelin. Kuva: Sonja Siikanen

Löysin hetki sitten vanhalta tietokoneelta tekstitiedoston, jonka olen kirjoittanut 16-vuotiaana. Se oli koulutyö, analyysini Hamletista. Haukuin tekstissäni Shakespearen tavan kuvata naisia. Mielestäni hänen teoksessaan mielenkiintoisempaan keskiöön pääsivät miehille tarkoitetut roolit. Samalla ylistin Shakespearen kykyä kertoa tarinaa. Ihailin tapaa, jolla hän osasi annostella tapahtumien ja eri henkilöhahmojen kuljetukset niin, että minulle heräsi lukijana nälkäinen kysymys: ‘’Mitäköhän seuraavaksi tapahtuu?’’

Tämän kysymyksen ympärille rakentuvia kerronnallisia keinoja hyödynnetään edelleen elokuvien, sarjojen ja romaanien käsikirjoituksissa. Viimeisin esimerkki tästä on viime kesänä lukemani Sally Rooneyn romaani Normaaleja ihmisiä. Kirja oli niin hyvin kirjoitettu, että ahmin sen kolmessa päivässä. Välitin päähenkilöistä ja ymmärsin heitä silloinkin, kun he käyttäytyivät epämiellyttävillä tavoilla. Tunnelmien, tapahtumien ja ihmisten välisten tunteiden äärelle pysähdyttiin tarkalla proosallisella kuvailulla. Samalla tapahtumien kulku eteni dynaamisesti, eikä liiallinen jaarittelu päässyt jarruttamaan vauhtia. Kirjailija onnistui hyvässä tarinankerronnassa.

Tarinankerronnan praktiikka on vanha perinne ja vaikea taitolaji. Kyseisen taidon haltuunotto on vaatinut omassa tapauksessani vuosien mittaista opiskelua, sarjojen ja elokuvien ahkeraa katselua sekä erilaisten tekstien lukemista ja analysointia. Rooneyn kaltaisten nykykirjailijoiden lisäksi tärkeässä opettajan roolissa minulle on toiminut myös William Shakespearen tuotanto. 

Viime vuosina Shakespearen opiskelemista on vastustettu vetoamalla siihen, kuinka hänen näytelmänsä ylläpitävät raiskauskulttuuria. Keskustelu on ollut eittämättä myös tarpeellista. Se on edistänyt ilmapiirien, asenteiden ja käytäntöjen aitoa muutosta. Seksuaalisen väkivallan näyttämöllistämiseen liittyvät teemat ovat olleet kuuma peruna jo ennen Shakespeare-kohua. Luultavasti juuri näiden ulostulojen ansiosta esimerkiksi naispuolisten näyttelijäopiskelijoiden ei tarvitse enää koulussa harjoitella raiskatuksi tulemisen näyttämötulkintaa.

Joidenkin mielestä Shakespearen teoksista tulisi raiskaussisältöjen vuoksi kuitenkin luopua taideopinnoissa kokonaan. Samaan aikaan sarjat kuten House of Cards (2013–2018) tai Game of Thrones (2011–2019) pitävät pintansa modernien klassikoiden asemassa. Molemmat pitävät sisällään väkivaltaa ja raiskauksia. Näiden sarjojen pois pyyhkimisestä olen kuullut vähemmän julkista keskustelua. Hyvä niin, sillä Shakespearen lisäksi kyseiset sarjat ovat opettaneet minulle draaman kirjoittajana enemmän kuin yksikään sisältövaroitus-keskustelu. Lisäksi ne pitävät sisällään aiheita ja teemoja – kuten politiikka, salaisuudet, seksi ja valta – joiden käsittely on mielestäni tarpeellista ja tärkeää. Lisää esimerkkejä löytyy niin nykypäivästä kuin historiastakin: Kuningas Oidipus tappaa isänsä ja rakastelee äitinsä kanssa. Tekeekö se Sofokleen näytelmästä myrkyllisen? 

Viime vuosina keskustelun keskiöön on vanhojen teosten sisältämien ongelmien lisäksi nostettu myös edellisten sukupolvien epäterveet käytösmallit, kuten vaikkapa Jouko Turkan harjoittama henkinen väkivalta tai Aku Louhimiehen vahingolliset työskentelymetodit. Nykyistä maailmankuvaamme vasten nämä vääryydet tuntuvat pöyristyttäviltä. Miksi tähän kaikkeen ei puututtu ajoissa aiemmin? Se on aiheellinen kysymys, jonka tarjoamat oivallukset kehittävät meitä ihmisinä ja taiteilijoina eteenpäin. 

Mielestäni se ei kuitenkaan saa estää minua dramaturgian opiskelijana tai ammattilaisena analysoimasta Jouko Turkan näytelmiä ja jopa tunnustamasta niiden taiteellisia ansioita. Voin jättää Turkan toksiset väärinkäytökset historiaan, tuomita ne jyrkästi ja toimia itse toisin tässä ja nyt. Voin todeta, että hänen näytelmänsä tihkuvat seksismiä, ja silti samaan aikaan voin oppia häneltä jotakin oleellista kirjoittamisesta välineenä. 

Pyrimme lajina henkiseen kehitykseen. Tuskin koskaan tulemme siitä huolimatta olemaan sisäisestä myrkystämme täysin vapaita. Meidän sukupolvellamme on omat sokeat pisteensä, joita voidaan arvioida paremmin vasta vuosien ja vuosisatojen kuluttua. Silloin on seuraavien sukupolvien tehtävä pohtia, mikä teoksissamme ja toiminnassamme heitä puhuttelee, ja mikä niissä puolestaan tuntuu vastenmieliseltä ja tuomittavalta. Voidaksemme harjoittaa tämän kaltaista hidasta oppimista, ei minkäänlaista opetusmateriaalia tulisi pyyhkiä pois. Me varmasti kestämme sen. Vain siten voimme kasvaa.

Teksti: Liila Jokelin 
Kuva: Sonja Siikanen

Kirjoittaja on valmistunut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun dramaturgian ja näytelmänkirjoittamisen koulutusohjelmasta.

Katso keskustelu

Mitä olemme perineet edeltäjiltämme? Entä millaisen perinnön haluamme jättää jälkeemme? Keskustelu teemasta jatkui lauantaina 17.9. Uniarts Festillä kymmenen viisaan keskustelijan voimin. Katso keskusteluohjelman tallenne Youtubessa.