Laura Lindstedtin kolumni: Tuhlauksen ylistys

Intohimoinen ajan tuhlaus on vastavoima kyynisyydelle, kirjoittaa kirjailija Laura Lindstedt kolumnissaan.

Laura Lindstedt Kuvaaja Heini Lehväslaiho
Kuva: Heini Lehväslaiho

Jos minun pitäisi selittää lyhyesti ulkoavaruuden olennolle, mitä taide on, vastaisin muukalaiselle näin: ”Taide on intohimoista ajan tuhlausta.”

Kirjailija Volter Kilpi on yksi suosikkituhlareistani. Yhdenpäivänromaanissaan Alastalon salissa (1933) hän törsää liki tuhat sivua kuvatessaan parkkilaivaneuvottelua.

Kilven romaani myös paljastaa, miksi se on paisunut mahtipontiseen mittaansa: ”jäniksellä on neljä pussikkaa allansa, kun pupu loikasee ja maanketo jää, mutta ihmisellä ja hyvällä ajatuksella vain vaivainen sana kerraltansa, kun olisi koko saarna hönkäistävä saman henkäyksen menolla evankeliumin aluilta amenen loppuun!”

Kirjallisuus syntyy hitaasti, ajan kanssa, joskus myös aikaa vastaan. Kestävä, koeteltu ajatus ei synny yhdellä hönkäisyllä, vaikka niin Spontaanista Tunteesta uskontonsa tehnyt ihmiseläin haluaa kuvitella. Taide eri muodoissaan on yksi merkittävimmistä koetellun ajattelun kasvualustoista.

Toinen suosikkituhlarini on liki 100-vuotiaaksi elänyt ranskalainen kirjailija Nathalie Sarraute. Hän ei kirjoittanut järkälemäisiä kirjoja. Tuotantoon kuuluu 13 maltillisen mittaista proosateosta, kuusi näytelmää, esseekokoelma sekä yksittäisiä tekstejä.

Käytännössä Sarraute kuitenkin kirjoitti yhtä ja samaa teosta koko kirjailijanuransa ajan. Hän keskitti tarmonsa yhteen aiheeseen, tropismeihin, joiksi hän kutsui ihmismielen tiedostamattomia mikroreaktioita. Sarraute loi niin tunnistettavan tyylin, että oikeastaan on samantekevää, tarttuuko lukija Tropismeja-esikoiseen (1937) vai viimeiseen Ouvrez-teokseen (Avatkaa), jonka julkaisun aikaan kirjailija oli 97-vuotias. Kaikki on yhtä ja samaa.

Minä puolestani olen tuhlannut Sarrauten parissa ison osan elämästäni. Tropistista tietoisuudenkuvausta tutkiva väitöskirjaprojektini täyttää ensi vuonna 18 vuotta.

Niin hullu en ole, että tällä ylpeilisin. Matkalle on mahtunut kivuliaita epäonnistumisia, joista suurin on se, että vaihdoin kesken kaiken tutkimuksen kielen suomesta ranskaksi. Päädyin kirjoittamaan yli kaksisataasivuisen ranskankielisen version todetakseni, ettei ranska ole ajatteluni kieli, eikä siitä sellaista tule.

Tässä vaiheessa avaruusolento saataisi kysyä, mitä tavoiteltavaa on ajan tuhlauksessa. Onko kyse siitä, että hitaasti tekevä pysyy poissa pahanteosta?

Ehkä siitäkin, mutta myös muusta. Taiteen äärellä törsätty aika tuppaa kerrostumaan. Se alkaa laajentua syvyyssuunnassa, kerryttää merkitysten varantoa, josta riittää ammennettavaa loppuelämäksi, parhaimmillaan sukupolvienkin yli.

Intohimoinen ajan tuhlaus on myös vastavoima kyynisyydelle. Riskin ottaminen – sitähän taiteen tekeminen on – ei kuulu kyynikon elämään: ”Miksi vaivautua?”

Vuonna 2014 taiteilija Katie Paterson istutti norjalaiselle metsäaukealle tuhat taimea. Sadan vuoden päästä, vuonna 2114, kuuset on tarkoitus kaataa ja käyttää sadan kirjan raaka-aineena. Kirjat sijoitetaan Tulevaisuuden kirjastoon, jossa niitä pääsee lukemaan.

Käsikirjoitukset sinetöidään, eikä kukaan pääse niihin käsiksi ennen määräajan umpeutumista. Kun Patersonista aika jättää, työtä jatkaa Tulevaisuuden kirjaston säätiö. Ensimmäisen käsikirjoituksen Patersonille luovutti Margaret Atwood.

En tiedä epäkyynisempää tekoa kuin Tulevaisuuden kirjaston perustaminen. Kirjailija, joka tuhlaa aikaansa käsikirjoitukseen, jota kukaan ei hänen elinaikanaan lue, on toivon ruumiillistuma. Työllään hän tekee todeksi unelmaa, että vielä sadan vuoden kuluttua täällä on joku, joka tahtoo lukea kirjaa.