Kalle Lampelan kolumni: Taiteellisesta tutkimuksesta pitää puhua myös kansantajuisesti
Kuvataiteen apulaisprofessori Kalle Lampela Lapin yliopistosta vakuuttaa, että taiteellisesta tutkimuksesta voi – ja pitää – kirjoittaa niin, että myös laajempi yleisö ymmärtää, mistä on kyse.
Taidejargon on herättänyt keskustelua Suomessa useilla vuosikymmenillä. Keskustelun tyypillisiä piirteitä ovat olleet ihmettely, että miksi pitää kirjoittaa niin vaikeasti, ja teesi, että vaikeatkin asiat on kyettävä sanomaan selvällä suomen kielellä.
Taidepuheen kritiikki on ollut valitettavan usein populistista. Taiteilijat, kriitikot ja kuraattorit ovat vastanneet populistiseen kritiikkiin puolustamalla taidekirjoittamisen ilmaisuvapautta ja monipuolisuutta, ja korostamalla, että vaikeaa taidepuhetta pitäisi vaan sietää.
Taidejargonia suolletaan kaikilla taidealoilla – ja etenkin niiden tutkimuksessa –, mutta erityisesti kuvataiteilijoiden näyttelytiedotteet ja taidemuseoiden tuottamat näyttelyjulkaisut ovat olleet kriittisen huomion ytimessä viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana.
Aivan oma alueensa on sitten taiteellinen tutkimus.
Reilut kaksikymmentä vuotta sitten kuvataidekeskusteluja hallinneet henkilöt suhtautuivat nihkeästi kuvataiteilijoiden aloittamiin tohtoriopintoihin. Opinnot kun tarkoittivat, että taiteilijat eivät tehneet vain teoksia. Sen lisäksi he tutkivat ja kirjoittivat. Tutkivasta puheesta tuli taidetekstien peruskauraa. Taiteilija tutki milloin mitäkin, kuten representaation problematiikkaan kytkeytyviä valtasuhteita.
Viestinnällisesti olisi ollut selvempää sanoa, että tutkittiin esittämiseen liittyviä vallankäyttötapoja, esityskäytäntöjä ja esittämistä itseään. Taiteellisessa tutkimuksessa käytetty kieli ei kuitenkaan poikennut – eikä poikkea – kovin paljon taiteen- ja kulttuurintutkimuksen, taidehistorian, sukupuolentutkimuksen tai estetiikan kielenkäytöstä.
Ongelman ydin on se, että taidekentällä ei olla riittävästi ajateltu vastaanottajia, eikä oltu herkkiä sen suhteen, milloin viesti tulee esittää yleiskielellä.
Vaikka taiteellinen tutkimus profiloitiin aikoinaan erilleen muusta laadullishumanistisesta tutkimuksesta, kielellisesti se on kulkenut samaa polkua kuin muukin akateeminen tutkimus. Taiteellisessa tutkimuksessa käytetyt käsitteet ja puhetavat ammennettiin Eurooppa-keskeisestä perinteestä: mannermaisesta filosofiasta sekä länsimaisesta tutkimuksesta, runoudesta ja kirjallisuudesta.
Siksi onkin aivan tavallista, että taiteilijat ovat käyttäneet opinnäytteissään sanoja, kuten ”affekti”, ”deterritorialisaatio”, ”diskurssi”, ”entiteetti”, ”khora”, ”medium”, ”persepti”, ”representaatio”, ”rihmasto” ja ”singulaarinen”. Näiden lisäksi he ovat viljelleet raskaita lauseketjuja, jotka ovat saaneet mallinsa suomen kieliopille vieraista – usein akateemisen englannin kielen – rakenteista.
Taiteellinen tutkimus ei myöskään ole erillään akateemisen maailman trendeistä ja muun taidekentän puhetavoista. Tutkija-taiteilijat seuraavat ja luovat näitä trendejä ja puhetapoja. Esimerkiksi eräs tämän ajan trendeistä on niin sanottu kehopuhe. Kun aiemmin taidejargonille oli tyypillistä häivyttää tekijä, eli kirjoittaa siten, että taideteokset toimivat ikään kuin itsenäisinä olioina tekijästä riippumatta, nykyään keho on tällainen toimija. Keho tekee milloin mitäkin, ikään kuin keho olisi irronnut ihmisestä, jonka ruumiista on kysymys. Erilaiset kehot voivat olla kuntosalilla tai keho voi olla fyysisesti etäällä, suhteessa erilaisiin materiaalisuuksiin.
Tämänsyksyisessä taidejargonkeskustelussa kuplautuminen nousi esille eräänä taidejargonin vaaratekijänä. Toimittaja Kare Eskola tiivisti ongelman radio Ylen ykkösellä näin:
”Taiteen – ja myös musiikin – rahoitus ja oikeutus tulee loppujen lopuksi vain ympäröivältä yhteiskunnalta. Jos taide jollain tavalla kuplautuu, se menettää oikeutuksen ja sitten rahoituksen. Vaikea taidepuhe on kuplautumisen vaarallinen muoto, koska vaikean puheen myötä taiteen merkitystä voi sanallistaa vain pieni sisäpiiri.”
Ongelman ydin ei ole se, että taiteilijat opettelevat vaikeita akateemisia käsitteitä ja puhetapoja ja tutkivat ja kirjoittavat. Ongelman ydin on se, että taidekentällä ei olla riittävästi ajateltu vastaanottajia, eikä oltu herkkiä sen suhteen, milloin viesti tulee esittää yleiskielellä.
Tieteen ja tutkimuksen yhteiskunnallinen arvostus kumpuaa siitä, että tutkimustuloksista viestitään kansalaisille ymmärrettävällä kielellä. Tätä niin sanottua tieteen kansantajuistamista olisi humanistisilla aloilla ja taiteellisessa tutkimuksessa syytä pohtia huolellisesti.
Teksti: Kalle Lampela
Kirjoittaja on kuvataiteilija ja kuvataiteen apulaisprofessori Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa.
Tutustu myös Lampelan Varo taidejargonia -tiliin Instagramissa. Tilillä hän selittää yleistajuisesti taidekritiikin ja taiteellisen tutkimuksen termejä.