Jussi Valtonen: Kirjallisuus voi kertoa ihmisestä tavalla, johon tiede ei pysty
Jussi Valtonen toimii osa-aikaisena vierailijaprofessorina uudessa kirjoittamisen maisteriohjelmassa.
Taideyliopiston kirjoittamisen maisteriohjelman professori, psykologian tohtori ja kirjailija Jussi Valtonen on työskennellyt viime vuodet New Yorkissa, missä hän on oppi yhdistämään psykologian tutkimusta ja kaunokirjallisuutta aivan uudella tavalla.
Taideyliopiston kirjoittamisen maisteriohjelman tuore professori Jussi Valtonen on vasta muutama kuukausi sitten palannut takaisin Suomeen Yhdysvalloista. Siellä hän teki kaksi vuotta väitöskirjan jälkeistä tutkimusta New Yorkin yliopistossa.
Suurimmalle osalle suomalaisista Valtonen, 45, lienee tutumpi kirjailijana kuin kognitiivisesta neuropsykologiasta väitelleenä tohtorina. Romaani He eivät tiedä mitä tekevät sai Finlandia-palkinnon vuonna 2014 ja oli saman vuoden myydyin kotimainen kaunokirja. Sen lisäksi Valtonen on kirjoittanut muun muassa romaanit Tasapainoilua (2003) ja Siipien kantamat (2007) sekä novellikokoelman Vesiseinä (2006).
Miten Valtonen on pystynyt yhdistämään yliopistotutkijan uran ja aikaa vievän kirjailijan työn?
”En oikein olekaan”, Valtonen hymähtää. ”Kirjallisuus on minun ei-enää-niin salainen kaksoiselämäni.”
Valtonen sanoo aiemmin toivoneensa, että kirjallisuus ja psykologia olisivat enemmän ”samaa maailmaa”.
”Psykologialle on ollut kauhean tärkeää osoittaa, että olemme alana objektiivinen ja tieteellinen. Se on johtanut siihen, että ihmisen mielenliikkeitä on tarkasteltu ensisijassa ulkopuolisen näkökulmasta, isoja koehenkilöjoukkoja ja heidän suorituksiaan keskiarvoistamalla.”
”Hienovaraisesti yksilön mielenliikkeitä tarkasteleva ja ymmärtävä ote on ominaisempaa kaunokirjallisuudelle kuin akateemiselle psykologialle”, Valtonen sanoo.
Haastattelun edetessä käy ilmi, että tosiasiassa Valtonen on onnistunut yhdistämään psykologian tutkimusta ja kaunokirjallista ajattelua hyvinkin mielenkiintoisella tavalla.
Tarinoiden kuuntelun merkitys
New Yorkissa Valtonen tutustui muun muassa narratiivisen lääketieteen lähestymistapoihin. Columbian yliopistossa toimii koulutusohjelma, jonka on perustanut kaunokirjallisuudesta väitellyt sisätautilääkäri ja lääketieteen professori Rita Charon.
”Hänen näkemyksensä mukaan lääkäreiden ja muiden ihmisiä työkseen hoitavien ammattilaisten olisi hyvä ymmärtää tarinoita ja sitä miten niitä kuunnellaan, sillä se on heidän työnsä keskeistä sisältöä.”
Charon alkoi opettaa lääkäreille kaunokirjallisuuden lukemista. Projektista kasvoi nopeasti maisterintutkintoon johtava koulutusohjelma, jossa työskentelee kirjailijoita, lääkäreitä, filosofeja ja kirjallisuudentutkijoita. Se on synnyttänyt myös narratiivisen psykologian tutkimushaaran.
Valtosen opetusalana Taideyliopiston kirjoittamisen maisteriohjelmassa on proosakirjoittaminen. Toinen hänen vetämistään kursseista käsittelee modernia pohjoisamerikkalaista kaunokirjallisuutta, toinen omasta elämästä kirjoittamista. Jälkimmäisessä hän pystyy hyödyntämään psykologian ja narratiivisen lääketieteen tuntemustaan.
Psykologian piirissä omasta elämästä kirjoittamisen myönteisiä vaikutuksia ihmisen hyvinvointiin on tutkittu paljon. Tutkimusten mukaan esimerkiksi omasta elämästään kirjoittavien lääkärikäynnit vähenivät tilastollisesti merkitsevästi kirjoittamattomaan tai vain pinnallisesti ajankäytöstään kirjoittaneiden verrokkiryhmiin nähden.
”Charon käyttää termiä autobiographical gap, omaelämäkerrallinen rako. Kirjoittaja saa omiin elämäntapahtumiinsa ja kokemuksiinsa sekä otteen että etäisyyden, mikä ei ilman kirjoittamista samalla tavalla onnistuisi.”
Tutkijat kiistelevät vielä siitä, miten ja miksi metodi toimii. Yksimielisiä ollaan vain siitä, että se toimii.
Lukeminen vaatii keskittymistä
Tutkimukseen liittyvien oivallusten lisäksi Valtonen arvosti New Yorkissa amerikkalaista työskentelytapaa, jota hän aikoo soveltaa myös opetustyössään Taideyliopistossa.
”Amerikkalaisessa yliopistossa opiskelijat laitetaan tekemään paljon töitä, mihin meillä ei välttämättä ole samalla tavalla totuttu. Sillä on iso merkitys, mitä opiskelijat lukevat, ja opettajat käyttävät paljon aikaa ja vaivaa materiaalien valitsemiseen.”
Valtosen kurssilla opiskellaan pohjoisamerikkalaista kaunokirjallisuutta ”huolellisen lähiluvun” menetelmin. Se vaatii keskittymistä ja onnistuu parhaiten, kun tietokone on kiinni ja kännykkä kaukana.
”Ihmisen kognitiivinen järjestelmä on sillä tavalla rajoittunut, että emme pysty keskittymään moneen asiaan yhtä aikaa. Sitä pitää opetella ja siitä pitää muistuttaa itseään.”
Valtonen itse on viime vuosina lukenut mielellään erityisesti pitkiä, kaunokirjallisia esseitä, niin sanottua long-formia, jolla on lajityyppinä Yhdysvalloissa pitkät perinteet. Suosikeistaan Valtonen mainitsee James Baldwinin klassiset esseet sekä nykykirjailijoista Marilynne Robinsonin.
”Robinson on osannut kysyä esimerkiksi psykologiasta ja aivotutkimuksesta kysymyksiä, jotka vaivaavat myös alan tutkijoita, mutta yhdistää niitä myös oivaltavasti humanistisiin ja uskonnnonfilosofisiin traditioihin. Suurelle yleisölle suunnatussa, pitkässä esseemuodossa käyty kulttuurinen keskustelu on minusta tärkeää, ja toivoisin, että se olisi Suomessakin aktiivisemmin elossa.”
Valtosen mukaan kaunokirjallisuuden tekemisen ja lukemisen yhteiskunnalliset edellytykset eivät ole viime vuosina ainakaan parantuneet.
”Pelkään, että niitä ei olennaisesti paranna myöskään esimerkiksi se, että annetaan jokaiselle seitsemänvuotiaalle älypuhelin jatkuvasti mukana kannettavaksi. Suomessa rakastetaan teknologiaa ja halutaan selvästi priorisoida sitä”, Valtonen sanoo.
”Toisaalta, montakohan kertaa romaani on todettu kuolleeksi, ja aika hyvin se siitä huolimatta sinnittelee. Luulen, ettei ole toista niin intiimiä ja tehokasta tapaa päästä sisälle toisen ihmisen kokemusmaailmaan kuin kaunokirjallinen fiktio. Se tulee pitämään pintansa tavalla tai toisella.”
Jussi Valtonen, Mikael Brygger, Riikka Pelo ja Antti Salminen toimivat osa-aikaisina vierailijaprofessoreina uudessa kirjoittamisen maisteriohjelmassa.