Jukka Viikilän kolumni: Pyhä marginaali
Kaikki taide on hitaasti paljastuvaa ja vaatii elinikäistä uskollisuutta epäselvyyttä, keskeneräisyyttä ja kelvottomaksi osoittautuvaa kohtaan, kirjoittaa dramaturgi ja kirjailija Jukka Viikilä kolumnissaan.
Kaikki elämä on marginaalissa, valtavirta silkkaa kuolemaa.
Näin ajattelen, kun koluan teinipoikana Tikkurilan kirjaston levyhyllyjä ja kannan kotiini John Cagen ja Peter Brötzmannin levyjä.
Bändikämpällä Kaapelitehtaalla ehdot ovat selkeät: ei melodiaa, ei harmoniaa, ei komppia, ei urkupisteitä, ei sointiväreillä maalailua, ei teemoja, motiiveja, toistuvuuksia.
Tauolla Kaapelitehtaan kahviossa pyyhimme hikeä ja tasaamme hengitystä. Vaatimattoman soitannan seassa on ansaitsemattomia lahjoja: välähdyksiä vapaudesta, joka on meille tuntematonta.
Kun paluumatkalla bussissa soi tuttu viettelevä pop-iskelmä, peitän lempeästi korvani.
Kaikki taide on hitaasti paljastuvaa ja vaatii vähittäisyyteen antautumista, se on elinikäistä uskollisuutta epäselvyyttä, keskeneräisyyttä ja kelvottomaksi osoittautuvaa kohtaan.
Jos joku kuulostaa heti hyvältä, on selvää että se on huonoa. Mikään ei voita McDonald’sin hampurilaista, siinä jopa liika suolakurkkuisuus on manipulaatiota, rahanhimon tuottamaa tietoa siitä, mitä raskautettu ihminen voisi eniten kaivata.
Pop-iskelmä on taidokkaasti tuotettu, aikuisten ammattilaisten päivätyötä, kimmeltävää ylivoimaa, jolle soittomme tulee aina häviämään.
Musiikkimme ei kirvoita kyyneliä yhdenkään kuulijan silmiin tai saa kaipaamaan kadotettua rakkautta, sitä ei panna illanistujaisissa soimaan, eikä se herätä vastustamatonta halua paritella. Paitsi hulluissa ja langenneissa.
Taiteelliset pyrkimykset ovatkin lähellä uskovaisuutta. Vajavaiset teot, toiveikas bändisoitto ja hapuilevat kirjoitelmat vain viittaavat tuleviin täyttymyksiin ja suurimman nautinnot ovat vihjauksia, harhanäkyjä ja katteetonta toivoa. Uskolla on tapana vahvistua kaikkein pienimmistä tunnusteoista.
Iltakävelyllä Töölössä stadionkonsertin pauhu kantautuu korviini. Kun kuulen suurten joukkojen laulun, tunnen hetken ajan yhteenkuuluvuutta. Laulu on kaikkialta tuttu ja saa minutkin hyräilemään, mutta samalla muistan kuinka sokea samanmielisyys voi hetkessä saada pahan muodon ja saatan joutua osaksi jotakin suurta historiallista virhettä.
Veroja maksavan kansan tähti laulaa kaipaavansa ihastustaan vielä 2080-luvulla, se on koskettavasti ajateltu, eikä ole epäilystä siitä, etteikö laulu vaikuttaisi ihmisiin vielä vuosikymmenten kuluttua.
John Cagen urkuteos As Slow as Possible avaa toisenlaisen perspektiivin. Sen esittäminen alkoi Sankt-Burchardi-kirkossa Halberstadtissa syyskuun 5. päivänä 2001 ja viimeinen ääni tullaan soittamaan samaisena päivänä vuonna 2640. Kuka jaksaa laskea monesko iPhone on silloin käytössä? Teoksen kuuden vuosisadan kesto ja sävelten väliin jäävä hiljaisuus on käytettävissä hyvin tai huonosti, vaikea sanoa kumpi osoittautuu kummaksi.
Kirjoittaja on kirjailija ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta valmistunut dramaturgi.
Katso keskustelu
Kaija Saariaho, Valtteri Raekallio, Paula Vesala ja Jukka Viikilä keskustelivat lokakuun Taidepiste-tapahtumassa rajojen ylittämisestä ja valtavirran haastamisesta taiteessa. Katso keskustelu Youtubessa.