Arda Yildirimin kolumni: Ateria mahtuu taiteen piiriin
Jos korttelikahvila saa joka aamu aikaan kansainvaelluksen kahvin ja keskustelujen ääreen, on se taidetta, kirjoittaa toimittaja, ravintolakriitikko ja dramaturgian opiskelija Arda Yildirim.
Keskitetty asettelu, materiaalien monipuolinen käyttö, viittaus tekijän kotiseutuihin, nyökkäys kaukaiseen kulttuuriin.
Näin voisi kuvailla esimerkiksi kuva-, tanssi- tai teatteritaiteen teosta. Yhtä lailla kuvailun kohteena voisi olla ruoka-annos.
Ruoka mielletään edelleen lähinnä ravinnoksi. Koronarajoituksissa ravintolat nähdään välttämättöminä, mutta immateriaaliset kulttuurikokemukset ei. Taide, ei. Tämä ajatus estää ymmärrettävästi ruoan käsitteen laajentamista taiteen piiriin.
Toisaalta, jos taiteeksi voi kutsua kokeellista äänitaideteosta, jossa tekoäly luo dialogin, miksei myös robottia, joka sekoittaa drinkkejä?
Ravintolakriitikkona ja entisenä ravintola-alan työntekijänä koen, että ruoka on taidetta. Aivan kuten näyttelijä janoaa yleisön reaktiota, voi kokki haluta nähdä ruokansa herättävän tunteita. Tästä on toki moni alan sisällä eri mieltä. Silti ateria voi olla taidetta kokijalleen, vaikka sen tekijä olisi itse sitä mieltä, että ei tee taidetta.
Kokki Kozeen Shiwania on tituleerattu ruokataiteilijaksi. Mikä tekee erityisesti hänen ruoanlaitostaan taidetta? Illallisten eksklusiivisuus, siis hintavuus, ainutkertaisuus ja lokaatio? (Designmuseossa kolmen viikonlopun aikana järjestetyt I AM -illalliset maksoivat 250 euroa hengeltä.)
Vai onko Shiwan taiteilija, koska hän rikkoo esillepanon normeja? Onko taiteessa aina oltava esityksen, jonkin arjesta nostavan kokemuksen tuntua? Performatiiviset ja poikkitaiteelliset, aikaan ja paikkaan sitoutumattomat illalliset ovat olleet “juttu” jo jonkin aikaa. Maailmalla Bad taste, The Last Dinner, Mesa. Suomessa esimerkiksi Aina Deli ja Café Comète.
Ravintoloissa yleistyneet avokeittiöt ovat kuin kutsuja taiteilijan ateljeehen. Tarkoituksena on läpinäkyvyys, tavoite tuoda kokija lähemmäksi tekijää. Marina Abramović on tunnettu performansseistaan, joissa hänen taiteensa syntyy yleisön silmien edessä. Joissa koko hänen taiteensa olemassaolo riippuu yleisöstä.
Mutta onko ruoka taidetta vain silloin, kun siihen liittyy performanssi tai poikkitaiteellisuutta?
”Vasta kokijan ja teoksen kohdatessa syntyy se taiteen toteutumiseen tarvittava dialogi. Yhtä lailla kirjakin on pelkkä esine, ennen kuin lukija avaa sen ja ryhtyy dialogiin”, sanoo kuraattori Aura Seikkula Helsingin Sanomissa. Samaa sanoo elokuvista Quentin Tarantino.
Niin, kohtaaminen. Ruoka tuo ihmisiä yhteen. Se välittää tunteita ja ajatuksia, kädentaitoja ja kulttuuria, ruokkii hengen lisäksi ruumiin.
Jos korttelikahvila saa joka aamu aikaan kansainvaelluksen kahvin ja keskustelujen ääreen, kutsun sitä taiteeksi. Ruoka pitää meidät monella tapaa elossa.
Kuitenkaan, mielestäni taiteen, tässä tapauksessa ravintolakokemuksen, ei tarvitse olla aina vain miellyttävä. Onko etuoikeuteni kokea se näin?
New York Timesin toimittaja Ligaya Mishan kirjoittaa ruoasta taiteen kentässä. Hänestä ajatus siitä, että ruoka ei olisi täällä vain ihmisen selviytymisen vuoksi, on “kummallinen etuoikeus”.
Vaikka emme puhu Suomen kontekstissa enää luokista, on jako edelleen nähtävissä sosioekonomisissa kysymyksissä.
Kulttuurirahaston tutkimuksen mukaan taiteen ja kulttuurin aktiiviset suurkuluttajat (6 % vastaajista) ovat kulutuskäyttäytymisessään moniruokaisimpia. Keskimääräistä enemmän tässä ryhmässä oli edustettuina naiset, akateemisen tutkinnon suorittaneet sekä pääkaupunkiseudulla asuvat. Check, check, check.
Ruoan, kuten taiteen kuluttamisessa, on loppujen lopuksi kyse rahasta. Teatterilippu maksaa aikuiselle yleensä vähintään parikymppiä, ooppera ja baletti reilusti enemmän. Pitkän ravintolaillallisen hinnalla syö viikon kotiruokaa.
Saavutettavuus tulisi olla kaiken, myös taiteen ideaali. Taiteen käsitteen laajentaminen olisi sitä itseään demokratisoiva teko. Se tarkoittaisi, että yhä useampi pääsisi taiteen piiriin arjessaan. Ruokapöydissä tai kahviloissa, ei vain parvilla ja aitioissa. Ateria mahtuu taiteen piiriin.
Teksti: Arda Yildirim
Kuva: Anna Prusila