Viulutaiteilija Anja Ignatius (1911–1995)
Sibelius-Akatemian viulunsoiton maisteriopiskelija Aino Szalai kirjoitti viulutaiteilija Anja Ignatiuksen elämästä ja perinnöstä.
Anja Ignatius on monelle tuttu Sibeliuksen viulukonserton taitavana tulkitsijana. Teos onkin liittynyt olennaisesti hänen uraansa kansainvälisenä viulutaiteilijana, mutta hänen perintönsä pitää sisällään paljon muutakin. Ignatius toimi muun muassa yli kaksikymmentä vuotta viulunsoiton professorina Sibelius-Akatemiassa.
”Aivan ensimmäisenä Anjasta tulee mieleen hänen valtavan valloittava, lämmin ja sydämellinen hymynsä,” muistelee Päivyt Meller, Ignatiuksen entinen oppilas.
“Vaikka olisin pelännyt jotain vaikeaa teosta tullessani tunnille, nähdessäni hänen hymynsä tiesin, että ainakaan häntä minun ei tarvitse pelätä. Hän oli aina kannustava. Se hymy ei ollut mikään teennäinen Pepsodent-hymy, vaan se tuli suoraan sydämestä.”
Puheet Ignatiuksen lempeydestä toistuvat monen entisen oppilaan suusta, eikä jää epäselväksi, että hän on vaikuttanut olennaisesti monen suomalaisen eturivin muusikon elämään.
Anja Ignatius syntyi Tampereella 2. heinäkuuta vuonna 1911. Anja osoitti jo varhain harvinaislaatuista musikaalisuutta: hän saattoi esimerkiksi kuunnella teoksia päässään nuottikuvaa katsellen. Musiikista kiinnostuneet vanhemmat hämmästelivät Anjan absoluuttista sävelkorvaa, ja hänet laitettiin viulutunneille viisivuotiaana Lassi-veljensä perässä.
Anjan äiti kaavaili tyttärelleen “mainehikkaan viuluniekan” uraa ja vaikutti vahvasti tyttärensä soittotaipaleen alkuun. Harjoittelun vahtimisen ja muistiinpanojen kirjoittamisen lisäksi juuri äiti löysi italialaisen virtuoosin Gennaro Romanon tamperelaisesta kahvilasta soittamasta ja päätti, että tästä tulisi lasten viulunsoiton opettaja. Kun Anjan oli 13-vuotiaana aika lähteä Pariisiin opiskelemaan, äiti lähti ensimmäisiksi viikoiksi mukaan. Vielä myöhemminkin äiti järjesteli Anjan opintoja Suomesta käsin: hän sai vihiä tsekkiläisestä pedagogista Otakar Ševcikistä ja järjesti koesoiton kapellimestari Bruno Walterille, jonka suosituksesta kuuluisa viulupedagogi Carl Flesch otti Anjan luokalleen.
Anja opiskeli useiden merkittävien opettajien johdolla. Pariisin konservatorion Edouard Nadaud opetti häntä yksityisesti vielä senkin jälkeen, kun Anja pääsi konservatorion valmistavalle luokalle, sillä siellä hänelle osoitettu opettaja osoittautui liian lepsuksi
Anjan kannalta kenties tärkeintä oli kuitenkin kaupungin värikäs kulttuurielämä: hän kuuli esimerkiksi ensimmäistä kertaa sinfoniaorkesteria. Anja joutui itsenäistymään nuorena, mutta onneksi kaupungissa oli sukulaisia ja perhetuttuja, kuten kuvataiteilija Wilho Sjöström sekä laulajatar Aino Ackté.
Nadaudin yllättävän kuoleman jälkeen Anja muutti tsekkiläiseen pikkukaupunkiin Pisekiin opiskellakseen Ševcikin viululuokalla. Viulutunneilla keskityttiin yksityiskohtaiseen ja järjestelmälliseen tekniikan hiomiseen, mutta kappaleiden musiikillinen sisältö jäi taka-alalle.
Ševcikin oppilaat harjoittelivat vähintään seitsemän tuntia päivässä, ja kaupungilla kiertelevä opettaja ilmestyi välillä jopa heidän ikkunoidensa taakse vahtimaan kotiharjoittelun oikeaoppisuutta. Tähän Flesch tarjosi kaivattua muutosta – Berliiniin saavuttuaan Anja koki viimein tulleensa oikeaan paikkaan. Flesch piti paljon luokkatunteja, joilla opeteltiin myös esiintymistä ja tulkintaa. Hän kohteli kaikkia oppilaitaan tasapuolisen ankarasti välillä kehuen ja välillä lytäten täysin.
Anja kuvaili aikaansa Berliinissä jälkikäteen näin: ”Jos olisin päässyt 13-vuotiaana samaan kouluun, niin olisi jäänyt paljon turhaa työtä tekemättä. Siinä oli semmoinen mies, joka vasta opetti minut ajattelemaan omilla aivoillani.”
Anja Ignatius piti ensikonserttinsa Helsingissä 16. syyskuuta 1926, jolloin hän opiskeli vielä Pariisissa Nadaudin johdolla. Kyseessä oli tilaisuus, jossa nuori lahjakkuus pääsi näyttämään kykynsä solistina. Runsaslukuinen yleisö saapui kuuntelemaan vielä tuntematonta 15-vuotiasta Ignatiusta Yliopiston juhlasaliin, ja maan suurimmat lehdet kirjoittivat tapauksesta ylistäviä arvioita. Menestyksestä seurasi apurahoja, joilla nuori viulisti saattoi varmistaa tulevat opintonsa, sekä konserttimahdollisuuksia, kuten laajoja kotimaan kiertueita. Pian myös orkesterit alkoivat kiinnittää nuorta lahjakkuutta solistikseen. Ensimmäisenä solistitehtävänään Ignatius esitti Helsingin kaupunginorkesteri kanssa Tšaikovskin viulukonserton, ja tämä yhteistyö jatkui koko Ignatiuksen soittouran ajan.
Ignatius oli jo Pariisin-vuosinaan syventynyt Sibeliuksen viulukonserttoon. Ensimmäinen tilaisuus esittää teos orkesterin kanssa koitti, kun Ruotsin radio-orkesteri kutsui hänet säveltäjän syntymäpäivää juhlistavaan studiokonserttiin. Menestyksekkään konsertin jälkeen Ignatius sai hyvien lehtiarvostelujen lisäksi kirjeen myös Sibeliukselta itseltään.
Kirjeenvaihto jatkui heidän välillään myöhemminkin, ja säveltäjä seurasi nuoren viulistin uraa tiiviisti. Konsertosta muodostuikin vähitellen Ignatiukselle eräänlainen tavaramerkki. Esiintymisiä kertyi lukuisissa kaupungeissa ympäri Eurooppaa sekä Yhdysvalloissa Sergei Koussewitzkyn johtaman Bostonin sinfoniaorkesterin kanssa. Vuonna 1932 Yleisradio osallistui eurooppalaisten radioyhtiöiden yhteiseen, 14 maahan suorana radioitavaan konserttisarjaan ja kutsui Sibelius-konserttiin solistiksi tuolloin 21-vuotiaan Ignatiuksen.
Toinen merkittävä tilaisuus avautui Berliinissä keväällä 1943: Ignatius kutsuttiin levyttämään Sibeliuksen viulukonsertto Berliinin kaupunginorkesterin kanssa. Kyseessä oli ensimmäinen suomalaisen instrumentalistin tekemä kansainvälinen konserttotaltiointi, ja tämä Ignatiuksen tulkinta on kestänyt vertailun satojen myöhempien levytysten rinnalla. Vuonna 1957 hän esitti Sibeliuksen viulukonserton Sibelius-viikoilla ensimmäisenä suomalaisena. Häntä edelsivät huippunimet kuten David Oistrakh, Isaac Stern ja Henryk Szeryng, ja Ignatiuksen esitys sai ylistystä niin medialta kuin säveltäjältä itseltäänkin.
Ignatiuksen viisikymmenvuotisen aktiivikauden viimeiseksi taidonnäytteeksi muodostuivat vuonna 1977 Sibelius-Akatemian konserttisalissa pidetyt kaksi resitaalia, joissa hän tulkitsi Bachin kaikki sooloviulusonaatit ja -partitat. Hän oli ehtinyt siihen mennessä tehdä huikean uran sekä konserttilavoilla että radiossa: hän nauhoitti Yleisradiolle muun muassa pianisti Timo Mikkilän kanssa kaikki Beethovenin viulusonaatit.
Ignatius oli myös aktiivinen oman aikansa nykymusiikin esittäjä: hän oli solistina Alban Bergin viulukonserton Suomen ensiesityksessä toukokuussa 1958 ja esitti myös Prokofievin ja Bartókin ensimmäiset viulukonsertot. Uutta suomalaista musiikkia hän oli soittanut 1940-luvulta lähtien ja kantaesittänyt muun muassa hänelle omistetun Uuno Klamin viulukonserton sekä Aarre Merikannon 3. viulukonserton.
Rinnakkain esiintyvän taiteilijan uran kanssa alkoi Anja Ignatiuksen elämän toinen opiskeluvaihe, kuten hän itse sitä kuvaili. Toukokuussa 1955 hänet nimitettiin Sibelius-Akatemian viulunsoiton professoriksi ilman varsinaista pedagogista kokemusta. Hän ei pyrkinyt opettajana edustamaan mitään tiettyä koulukuntaa, vaan kohteli jokaista oppilastaan yksilönä ja tarjosi kullekin sen, mitä tämä tarvitsi.
Vaikka Ignatius oli perustekniikasta tarkka, kaiken lähtökohtana oli musiikki. Hän kehui ja kannusti oppilaitaan silloin kun siihen oli aihetta ja rohkaisi heitä kulkemaan omaa polkuaan. Ignatius valmensi myös kamarimusiikkiryhmiä erityisesti professuurinsa loppuaikoina hyödyntäen näin pitkää kokemustaan menestyksekkään Helsinki-kvartetin primaksena. Hän toimi myös lukuisten kansallisten ja kansainvälisten viulu- ja kamarimusiikkikilpailujen, kuten Jean Sibelius -viulukilpailun tuomaristossa.
Ignatiuksen opettajapersoonasta välittyy hyvin lempeä, mutta tarkkanäköinen kuva. Entiset oppilaat kuvailevat häntä johdonmukaiseksi ja vastuuntuntoiseksi.
Erkki Palola muistaa Ignatiuksen omistautuneena opettajana, joka välitti oppilaidensa hyvinvoinnista: ”Ainoa kerta, kun Anja oikeasti suuttui minulle, oli silloin, kun soitin konsertin kuumeessa.”
Palolalle on jäänyt mieleen myös Ignatiuksen ilmiömäinen muisti, sekä aina huoliteltu olemus vielä vanhoilla päivilläänkin.
”Anja oli erittäin ystävällinen ja sydämellinen ihminen, joka oli kiinnostunut myös oppilaidensa henkilökohtaisesta elämästä. Oli esimerkiksi itsestäänselvää, että kutsuin hänet vieraaksi häihini ja esittelin hänelle vastasyntyneen esikoispoikani. Opetuksessaan hän kiinnitti paljon huomiota teosten musiikilliseen sisältöön ja värimaailmaan pienimpiä yksityiskohtia myöten,” kertoo puolestaan Merit Palas, joka valmisti muun muassa diplomitutkintonsa ja ensikonserttinsa Ignatiuksen johdolla.
Ignatius oli avioitunut vuonna 1931 ja voi vain ihmetellä hänen kykyään, varsin menestyksekkään viulutaiteilijan uran ohella, kasvattaa neljä lasta. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1978 lievän, mutta seurauksiltaan kohtalokkaan aivoinfarktin jälkeen.
Menetettyään soittotaitonsa hän koki, ettei voisi jatkaa opettamista – ”eteen soittaminen” oli niin olennainen osa hänen pedagogiikkaansa. Entiset oppilaat, esimerkiksi Jukka-Pekka Saraste ja Lajos Garam, pitivät yhteyttä Ignatiukseen tämän eläköitymisen jälkeenkin. Oppilaista muutamat ottivat tavaksi käydä hänen luonaan porukalla erityisesti ystävänpäivisin muistelemassa menneitä. Joseph Guarnerius, filius Andreae -viulunsa Ignatius lahjoitti Sibelius-Akatemialle viulunsoiton opiskelijoiden käyttöön.
Teksti: Aino Szalai, Sibelius-Akatemian viulunsoiton maisteriopiskelija