Tiikerioopperassa piirtyvät esiin taistolaisuuden eri sävyt – samalla näytelmä peilaa nykyajan polarisoitunutta maailmaa
1970-luvun Teatterikouluun sukeltava näytelmä ei demonisoi eikä idealisoi taistolaisuutta, vaan tarkastelee sitä lempeän kriittisesti.
”Sun pitää valita, ooksä tiikeri vai sontiainen.”
Repliikki on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun dramaturgian opiskelija Sara Koirasen käsikirjoittamasta näytelmästä Tiikeriooppera.
Koiranen törmäsi kyseiseen kahtiajakoon taistolaisuutta käsittelevässä Helsingin Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessa. Siinä Teatterikorkeakoulussa 1970-luvulla opiskellut nainen kirjoitti, kuinka hän oli kokenut ahdistavana opiskelun taidekoulussa, jossa yksi aateilmasto vallitsi ylitse muiden.
”Tekstin kirjoittaja kertoi siitä, kuinka vaikeaa hänen oli löytää paikkaansa 1970-luvun Teatterikorkeakoulun taistolaisuutta korostavassa ilmapiirissä. Hänen mukaansa ihmiset jaettiin koulussa tiikereihin ja sontiaisiin sen mukaan, kannattivatko he aatetta vai eivät”, Koiranen kertoo.
Silloin Koiranen tiesi kandityönsä aiheen löytyneen. Aihe kasvoi Tampereen Kellariteatterissa esitettäväksi Tiikerioopperaksi, joka sukeltaa 1970-luvun Teatterikouluun ja taiteilijoiden keskuudessa tuolloin korostuneen taistolaisuuden maailmaan.
“Halusin kuvata aikakautta niin moniulotteisesti kuin mahdollista, ja tarkastella taistolaisuutta lempein silmin, niin että eri näkökulmat ja vivahteet aiheeseen piirtyisivät näkyviin”, Koiranen kertoo.
(Juttu jatkuu linkin alapuolella.)
Ylipolitisoitunut Teatterikoulu
Taistolaisuus syntyi reaktiona Suomen Kommunistisen Puolueen sisäisiin ristiriitoihin ja sen eturivissä marssivat lauluyhtye Agit Propin tahtiin taidealojen opiskelijat ja kulttuurityöläiset. Silloisessa Teatterikorkeakoulussa eli Suomen Teatterikoulussa myös opettajat tunnustivat väriä. He myös toivat mielipiteitään selkeästi esille.
”Nykyään en voisi kuvitella, että opettajat toisivat yliopistomaailmassa yhtä voimakkaasti esille poliittista suuntautumistaan”, Koiranen sanoo.
(Juttu jatkuu linkin alapuolella.)
Tiikeriooppera ei idealisoi eikä demonisoi taistolaisuutta, vaan kuvaa aikakauden taideopintoja politisoituneessa ilmapiirissä kaikkine ristiriitaisuuksineen.
Näytelmän taideopiskelijoiden keskuudessa vallitsee toisaalta vahva yhtenäisyys, jota poliittiset laulut ja aatteeseen uskominen vahvistavat. Kaikki eivät kuitenkaan sopeudu muottiin, mutta epäröinnille tai toisenlaisille ajatuksille ei ole tilaa.
Koirasta politiikka on kiinnostanut jo pitkään. Hän on aikaisemmin tehnyt poliittisen historian opintoja ja on nykyään myös Turun Vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu.
”Olen itsekin poliittisesti aktiivinen. Taistolaisuudessa minua kiinnostavat etenkin kommunistisen ja vasemmistolaisen aatteen sisäiset ristiriidat”, Koiranen kertoo.
Toinen näkökulma
Tiikerioopperan on ohjannut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun maisterivaiheen opiskelija Bálint Barcsai. Unkarilaistaustainen Barcsai ei tiennyt etukäteen taistolaisuudesta eikä sen suuresta merkityksestä suomalaisissa kulttuuripiireissä 1970-luvulla.
Unkarilaisen Barcsain näkökulma kommunismiin on historiallisista syistä täysin erilainen kuin mitä taistolaisuus Suomessa 1970-luvulla edusti. Siinä missä kommunismi oli Suomessa idealistinen aate, eli Unkari 1970-luvulla kommunistisen diktatuurin varjossa.
(Juttu jatkuu linkin alapuolella.)
”Minulle oli kiinnostavaa sukeltaa maailmaan, jossa kommunismi on idealismia. Ihmiset valitsivat aatteen ja uskoivat siihen. Unkarissa taas elimme samaan aikaan painostavan ja alistavan kommunismin alaisuudessa, joka ei ollut kenenkään valinta.”
Barcsai kertoo, että Unkarissa ihmisten usko kommunismiin oli 1970-luvulla täysin hiipunut.
“Tuo aikakausi oli Unkarissa pitkä ja toivoton, ja siihen kuului valtavaa pettymystä yhteiskuntaan ja kommunismiin.”
Polarisoituneen nykyajan peili
Tällä hetkellä taidemaailmassa ovat vahvasti pinnalla kysymykset siitä, mitä taide on, mitä se voi olla ja kuka taidetta saa tehdä. Nykyiset taideopiskelijat pohtivat paljon taiteen etiikkaa ja moraalikäsityksiä, joita sen ympärille kiertyy.
Esimerkiksi taannoinen ”Shakespeare-kohu” osoittaa, että erityisesti taideopiskelijoilla on suuri tarve keskustella ja ottaa kantaa, yrittää muuttaa maailmaa.
Kohun aloittaneessa Suomen Kuvalehden jutussa nuoret taideopiskelijat leimattiin herkkähipiäisiksi, koska sen mukaan opiskelijat eivät enää suostuneet lukemaan Shakespearea, sillä se edusti heille raiskauskulttuuria. Jutussa oli kuitenkin haastateltu enimmäkseen yhtä dramaturgian lehtoria.
Opiskelijat saivat äänensä kuuluviin Ylen jutussa. He muistuttivat kaipaavansa ennen kaikkea rakenteiden ravistelua, herättelyä sensitiivisyyteen sekä keskustelua kanonisoiduista teoksista. Kyseenalaistaminen kuuluu taideopintoihin.
(Juttu jatkuu linkin alapuolella.)
”Taidekouluissa opiskelee intohimoisia nuoria ihmisiä, joilla on tarve ottaa kantaa maailman tapahtumiin – ymmärrän tämän hyvin, sillä kuulun heihin itsekin”, Koiranen sanoo.
”Näytelmässä käsitellään sitä, milloin aatteen takana seisominen menee liian pitkälle. Näitä asioita on jokaisen nykyisessä polarisoituneessa maailmassa tärkeä pohtia”, Barcsai sanoo.
Yksi näytelmän esittämistä kysymyksistä on se, voiko taidetta erottaa politiikasta ja onko sitä ylipäänsä mahdollista tehdä ottamatta kantaa maailman tapahtumiin tai välittämättä ympäröivästä maailmasta.
”Mitä jos vain haluaa maalata tauluja työhuoneellaan, eikä ottaa kantaa maailman kriiseihin?”, Barcsai kysyy, mutta toteaa sitten, että onhan sekin mahdollista tulkita poliittisena kannanottona.
Nykyajan taidekouluissa on enemmän monimuotoisuutta kuin taistolaisuuden kukoistuskaudella. Yhtymäkohtia aikakauteen on silti nähtävissä, sillä nykymaailma on niin polarisoitunut, että usein keskustelu kahden ääripään välillä ei ole mahdollinen.
”En usko, että esimerkiksi konservatiivisia arvoja omaavan olisi kovin helppoa opiskella tämän päivänkään Teatterikorkeakoulussa”, Barcsai huomauttaa.
Hän lisää kuitenkin, että ylipäänsä taide on muutosta kohti pyrkivää, eteenpäin vievä voima. Taiteen kautta konservatiivisuuden ydin tulee kyseenalaistetuksi. Ehkä juuri tästä syystä vasemmistolaisuus korostuu taidekouluissa, Barcsai arvioi.
Kyky unelmoida isosti
Tiikeriooppera ei tutki ainoastaan poliittista liikettä teatterikoulussa, vaan myös sitä, mitä on olla nuori taideopiskelija ja etsiä omaa ääntään ja taidekäsitystään. Aina näytelmän roolihahmot eivät tiedä, mitä edustavat. Uudet opiskelijat pohtivat, kumpi on tärkeämpää aate vai kuuluminen joukkoon ja mitä joukkoon kuulumattomuus tarkoittaisi.
Yksi näytelmän olennainen viesti on usko siihen, että taidetta tekemällä on mahdollista muuttaa maailmaa. Koirasen mielestä jotain sellaista, mitä taistolaisuudesta voisi tuoda tähän päivään, on usko tulevaisuuteen ja isosti unelmoiminen.
”Tulevaisuus tuntuu nykymaailmassa niin epäselkeältä ja pelottavalta, että kaipaisin maailmaan enemmän sen miettimistä, mikä olisi minun utopiani maailman parantamiseen. Toivoisin, että uskaltaisimme unelmoida isosti.”
(Juttu jatkuu linkin alapuolella.)
Barcsai näkee taistolaisuuden idealismina sekä hyvässä että pahassa.
”Näen taistolaisuuden idealismin positiivisena ajatuksena, haluna muuttaa maailmaa paremmaksi. Toisaalta se on naiivia idealismia ilman yhteyttä siihen, mitä kommunismi käytännössä toteutettuna oli.”
Barcsain mielestä voimme oppia taistolaisuudesta ainakin sen, mitä ovat suuret ajatukset maailman muuttamisesta sekä myös omien uskomusten mukaan toimimista ja niihin sitoutumista.
”Eräänlaista optimismia tulevaisuuden suhteen”, Barcsai tiivistää.
Teksti: Susanna Bono
Kuvat: Annina Mannila
Tiikeriooppera on yksi kevään 2024 Kandiprojekteista. Lue lisää.
Tilaa uutiskirje!
Artikkeli on ilmestynyt Taideyliopiston uutiskirjeessä. Saat lisää yhtä kiinnostavaa luettavaa suoraan sähköpostiisi, kun tilaat kuudesti vuodessa ilmestyvän uutiskirjeemme. Tee tilaus täällä!
Oletko jo uutiskirjeen tilaaja? Anna palautetta uutiskirjeestä tällä lomakkeella.