Mielisairaalamuistot kulkivat tanssija-tutkijan ruumiin läpi

Tanssija-koreografi ja tutkija Kirsi Heimonen tavoitti sairaaloiden tunnelmaa oman ruumiinsa kautta osana monitieteistä tutkimusryhmää.

Henkilö kävelee poispäin pitkällä käytävällä.
Kuvakaappaus lyhytelokuvasta Täällä, jotenkin. Kuvaus Raimo Uunila.

Yli 600 sivua, lähes sadan ihmisen muistoja mielisairaaloista 1930-luvulta 2010-luvulle. Tekstejä potilailta, omaisilta, henkilökunnalta ja sairaalan alueella asuneilta henkilökunnan lapsilta.

Viisi eri alojen tutkijaa tarttui tällaiseen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) keräämään aineistoon viisivuotisessa tutkimushankkeessa.

”Asetelma oli hyvin hedelmällinen. Millaisia tulkintoja samasta aineistosta voi tehdä esimerkiksi historiantutkimuksen tai kielitieteen menetelmin? Itse paneuduin muistoihin tanssijana taiteellisen tutkimuksen keinoin”, yliopistotutkija Kirsi Heimonen Taideyliopistosta kertoo.

Heimonen koetti tavoittaa kirjoittajien muistoista etenkin erilaisia tunnelmia ja rivien välissä häilyvää ilmapiiriä. Siis sitä, mitä on vaikea ellei mahdoton kuvata sanoin.

Tunnelma pilkahteli muistoissa kolkkoina käytävinä, valkoisina seininä, henkilökunnan eleinä ja tekoina, valoina ja varjoina.

”Tunsin lukemani kuvaukset voimakkaasti ruumiissani. Ne asettuivat lonkkieni laaksoihin ja selkänikamieni ikkunoihin. Tuli pakottava tarve tehdä – kirjoittaa ja liikkua”, Heimonen kuvailee.

Tekemisen tarve purkautui tutkimusartikkeleiksi, lukuisiksi esityksiksi, Täällä, jotenkin -lyhytelokuvaksi sekä Kävelyhäkki-teokseksi.

Ääni hiljaisille

SKS:n ja tutkimusryhmän yhdessä vuonna 2014–2015 järjestämä Muistoja ja kokemuksia mielisairaalasta -keräys antoi äänen aiemmin vaiti jääneille.

”Aiemmassa psykiatrian historiassa ja mielisairaaloiden historiikeissa äänessä ovat olleet sairaaloiden johtajat ja merkkihenkilöt. On kirjoitettu diagnooseista ja hoitomenetelmistä. Potilaiden kokemukset ja tuntemukset ovat jääneet paljolti kertomatta”, Heimonen sanoo.

Monitieteisen tutkimuksen yksi tavoite oli purkaa mielisairaaloiden maailmaan yhä liittyvää vaikenemisen kulttuuria ja häpeää nostamalla esiin potilaiden, omaisten ja henkilökunnan kokemuksia.

Heimonen huomauttaa, että tutkimusaiheena mielisairaalat ei ole mitenkään marginaalinen. Välillisesti ne ovat kuuluneet lukuisten suomalaisten elämään. Nykyisin mielenterveyden ongelmat ovat yleisin syy jäädä ennenaikaiselle eläkkeelle.

Heimonen toivoo, että hänen työnsä lisää omalta osaltaan ymmärrystä mielenterveyden ongelmista. Paitsi tieto myös tunteiden ja tunnelmien välittäminen on keino tehdä asiaa ymmärrettäväksi.

”Halusin myös tutkimuksellani antaa jotain takaisin heille, jotka ovat jakaneet arvokkaat muistonsa, hän tähdentää.”

Liike tavoitti tunnelman

Muistoja Heimonen lähestyi Skinner Releasing -tekniikalla (SRT), joka on melko tuntematon menetelmä.

”Se on somaattinen liikemenetelmä, jossa olennaista on irti päästäminen. Se kutsuu päästämään irti kireistä lihaksista ja haitallisista ajatuskuvioista. Apuna irti päästämisessä on poeettinen, luontoon liittyvä kuvasto. Menetelmässä puhutaan esimerkiksi lonkkien laaksoista. Ruumis nähdään tekniikassa tilallisena”, Heimonen selittää.

Hänen mukaansa menetelmässä tarkka raja oman ruumiin ja muun maailman välillä konkreettisesti hälvenee. Kävellessä lattia tuntuu joustavan jalan alla.

Menetelmä avasi Heimosen ruumiin erityisesti potilaiden muistoille. Ne saivat asettua ja kulkea Heimosen ruumiin läpi. Hänen lävitseen kulki pelkoa ja ahdistusta, mutta myös kokemuksia turvasta ja suojasta.

”Uskon, että SRT suojasi minua. En ottanut ikäviä muistoja ja ahdistusta omakseni, vaan annoin niiden tulla ja mennä. En samaistunut niihin.”

Heimonen tulkitsee muistoista välittyviä tunnelmia Täällä, jotenkin -lyhytelokuvassaan, joka on kuvattu Helsingissä Lapinlahden sairaala-alueella. Elokuvassa muusikko ja näyttelijä lukevat otteita sairaalamuistoista, ja Heimonen tulkitsee muistoja tanssien niitä kuitenkaan omimatta.

”Elokuvan nähneistä muistelijoista moni on tullut kiittämään. Elokuva oli tavoittanut jotain heidän aikoinaan aistimastaan tunnelmasta. Se oli paras mahdollinen palaute”, Heimonen sanoo.

Kävelyhäkki-teoksessa Heimonen käveli seitsemänä päivänä yhdeksänneliöisessä, kanaverkosta ja puurimoista tehdyssä häkissä päivittäin kolmen tunnin ajan. Häkki oli Lapinlahden entisen sairaalan pihalla.

Samankaltaisissa häkeissä, joskin suuremmissa, kävelivät aikoinaan myös mielisairaaloiden potilaat. Maininta kävelyhäkistä keräysaineistossa jäi vaivaamaan Heimosta niin paljon, että se piti tehdä todeksi. Heimonen kulki samoja askelia kuin moni ennen häntä.

”Siinä kävellessäni moni ohikulkija tuli kertomaan hyvin avoimesti omista kokemuksistaan. Jotkut tulivat häkkiin kävelemään kanssani. Eräs heistä koki häkin tunnelman niin voimakkaasti, että hänen piti keskeyttää kävely.”

Sama tunnelma – eri ajoissa

Tutkimushanke jätti jälkensä Heimoseen. Hän kertoo olevansa nyt hieman eri paikassa kuin aloittaessaan.

”Tunnen kiitollisuutta siitä, että olen saanut tutustua näin arvokkaaseen aineistoon. Muistot eivät katoa minusta, vaan ne ovat muuttaneet minua. Mikä hienointa muistot ovat nyt myös SKS:n arkistossa tallessa ja muiden tutkijoiden käytettävissä.”

Hankkeen mittaan Heimonen koki myös yllätyksiä. Eniten häntä hämmästytti se, miten samankaltaisia 1930- ja 2010-luvulla psykiatrisessa sairaalahoidossa olleiden potilaiden kirjoittamat kuvaukset sairaalan arjesta olivat. Tunnelmat ja tuntemukset olivat hyvin yhdenmukaisia ajallisesta välimatkasta huolimatta.

Monitieteinen hanke paljasti myös, miten tuntematonta taiteellinen tutkimus on muilla tieteenaloilla. Eräs Heimosen tutkijakollega kertoi tutkimushankkeen alussa tunteneensa ennakkoluuloja taiteellista tutkimusta ja sen menetelmiä kohtaan.

”Toivottavasti ennakkoluulot hälvenivät, kun työskentelimme yhdessä.”

Heimosen mukaan taiteellinen tutkimus on vielä melko nuorta, eikä sitä oikein tunneta. Hänen piti hankkeen kuluessa avata, mitä taiteellinen tutkimus on, ja millaista tutkimusta hän itse tekee.

”Koen, että on tärkeää levittää sanaa taiteellisesta tutkimuksesta muille tutkijoille ja muihin yliopistoihin. Asiat avautuvat, kun kerrotaan, näytetään ja tehdään yhdessä.”

Teksti: Anu Vallinkoski
Kuva: Kuvakaappaus lyhytelokuvasta Täällä, jotenkin. Kuvaus Raimo Uunila.

Tilaa uutiskirje!

Tilaa ajankohtaiset puheenvuorot ja artikkelit taiteesta suoraan sähköpostiisi!

Oletko jo Taideyliopiston uutiskirjeen tilaaja? Anna palautetta uutiskirjeestä tällä lomakkeella.