”Lukemisen ja kirjoittamisen erottelu olisi keinotekoista” – Kirjoittamisen professorit pohtivat, kuinka kirjoittamista opitaan

Kirjoittajaksi tullaan elämällä kirjoittajan elämä. Tai sitten voi yrittää oppia ammattilaisilta. Nyt neljä Taideyliopiston kirjoittamisen professoria kertovat, miten he lukevat, kirjoittavat ja opettavat.

Riikka Pelo, Antti Salminen, Mikael Brygger ja Jussi Valtonen
Laura Malmivaara

Runoutta virtuaalitodellisuudessa

Suomessa on perinteisesti ajateltu, ettei kirjoittamista voi opettaa, vaan se on taito, joka ihmisellä joko on tai ei ole. Kirjailijaksi tullaan, ei opiskella.

Taideyliopiston uudessa kirjoittamisen maisteriohjelmassa ajatellaan luonnollisesti toisin: kirjallisuus on yksi taiteenlaji muiden joukossa, ja kirjoittamista voidaan opettaa siinä missä kuvataidetta tai näyttelemistä.

Kirjoittamisen professori, runoilija Mikael Brygger lähestyy kysymystä vertaamalla kirjoittamisen opettamista kustannustoimittajan ja ateljeekriitikon rooliin.

”Kukaan tuskin kyseenalaistaa niiden merkitystä. Jos tilalle laitetaan joukko samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä ja yksi tai useampi opettaja fasilitoimaan keskustelua, näistä ihmisistä tulee toistensa ateljeekriitikoita ja kustannustoimittajia.”

Joukolla ihmisiä Brygger viittaa kirjoittamisen opiskelijoihin, jotka lukevat ja kommentoivat toistensa tekstejä. Opettajan tehtävänä on pitää keskustelua yllä ja muodostaa kysymyksiä, jotka avaavat uusia näkökulmia.

Bryggerin opetusaloina kirjoittamisen maisteriohjelmassa on digitaalinen runous ja mediasensitiivinen kirjoittaminen. Jälkimmäinen tarkoittaa yksinkertaistettuna muualle kuin paperille kirjoittamista ja tarvittaessa myös uusien alustojen ja välineiden luomista.

”Mediasensitiivisessä kirjoittamisessa olennaista on miettiä, miten media tai alusta muuttaa sitä, miten tekstiä luetaan, miten siihen kirjoitetaan ja miten teksti kyseisellä alustalla toimii”, Brygger tiivistää.

Enemmän kuin tuottaa paljon tekstiä Bryggeriä kiinnostaa laajentaa kirjoittamisen alaa, pohtia, ”mitä kirjoittamisen ja lukemisen boksin ulkopuolelta voisi tuoda sinne sisään ja mitä sieltä boksin sisältä viedä ulos”.

Tämä voi tarkoittaa erilaisten digitaalisten sovellusten hyödyntämistä, kuten virtuaalitodellisuutta tai lisättyä todellisuutta, tai vaikka shakkipelin logiikalla toimivan runogeneraattorin kehittelyä.

 ”Meidän kursseillamme ei tarvitse perustella itselle, miksi pelaamme lautapelejä kolmatta päivää, niin kuin viime viikolla tehtiin.”

Kun Mikael Brygger puhuu kirjoittamisesta, hän käyttää useammin sanaa ”me” kuin ”minä”. Kokeellisen, digitaalisen ja eri alustoja hyödyntävän runouden kentällä kirjallisuudesta ei pelkästään keskustella yhdessä vaan sitä myös tehdään yhdessä.

”Olen yleensä innostunein ja ylpein niistä jutuista, jotka on tehty porukalla, mieluiten niin että mukana on eri aloilta tulevia ihmisiä. Hyvässä taiteellisessa yhteistyössä jokainen tuo mukanaan oman osaamisensa mutta ei jää sen vangiksi.”

Jotta olisi tuotavaa yhteiseen pöytään, tarvitaan aikaa yksin. On luettava, ajateltava, kirjoitettava ja kokeiltava.

”Ideoita on helpompi esitelläkin muille, jos niitä on ensin testannut oman tekstin kanssa.”

Bryggerin mukaan runoutta lajina määrittää epävarmuus ja monitulkintaisuus. Asioita ei selitetä auki, vaan aukot pitää itse täydentää. Lukijasta se voi joskus tuntua vaikealta, mutta Bryggerin mielestä juuri se tekee runoudesta niin mielenkiintoista.

”Runouden kaltainen tekstilaji ei ole niinkään linnojen rakentamista legopalikoista vaan pikemminkin niiden legopalikoiden suunnittelua ja heittämistä ihmisten eteen.”

Mikä elämässä on tärkeää

Kirjoittamisen professori Jussi Valtosella on hauska tapa vastata kysymyksiin kertomalla pieni tarina jostakin kirjailijasta.

Tähän tapaan:

”Jonathan Franzenilla oli kuulemma jossain vaiheessa vanha kannettava tietokone, jossa ei ollut verkkoporttia ollenkaan, vaan siihen sai internetin ainoastaan fyysisellä kaapelilla. Sen hän oli työntänyt sinne tietokoneeseen ja sahannut poikki niin, ettei sitä saanut enää irrotettua, vaan väylä internetiin oli pysyvästi tukittu.”

Tarina kuvaa sitä, miten olennaista sähköpostin, somen ja muiden sähköisten häiriötekijöiden hiljentäminen kirjoitusprosessin kannalta on ja miten vaikea niitä on pelkällä tahdonvoimalla vastustaa.

”Eikä se johdu siitä, että puolitutun ex-luokkakaverin koiran kuulumiset olisivat yhtäkkiä hirveän tärkeitä. Se, että täytyy kuvitella kokonainen maailma, jota ei ole olemassakaan, on niin vaikeaa, että sitä mieluummin siirtäisi tuonnemmaksi.”

Valtonen on paitsi kirjailija, myös neuropsykologiasta väitellyt tohtori ja psykologian tutkija. Aikaa keskittyä pitkäksi aikaa pelkästään kirjalliseen työhön ei ole ollut, joten sitä on pitänyt tietoisesti järjestää.

Siihen liittyy toinen tarina. Se kertoo yhdysvaltalaisesta nuortenkirjailija R. J. Palaciosta (s. 1943), jolla oli päivätyö ja pienet lapset. Pystyäkseen kirjoittamaan hän laittoi herätyskellon soimaan keskiyöllä, kirjoitti kolmeen asti ja meni takaisin nukkumaan herätäkseen taas aamulla töihin.

”Kuunnellessani häntä mietin kylmä hiki otsalla, olisiko minusta siihen. Se kertoo jotain myös amerikkalaisesta yhteiskunnasta, millaiset mahdollisuudet siellä on heittäytyä vapaaksi taiteilijaksi.”

Valtonen on viettänyt paljon aikaa Yhdysvalloissa, ensin vaihto-opiskelijana, sitten psykologian tutkijana. Osin Yhdysvaltoihin sijoittuu myös Valtosen vuonna 2014 ilmestynyt Finlandia-palkittu romaani He eivät tiedä mitä tekevät.

Itse asiassa Valtonen on New Yorkissa haastatteluhetkelläkin, tällä kertaa valmistelemassa yhteistyötä Columbian yliopiston luovan kirjoittamisen koulutusohjelman kanssa, ja haastattelua tehdään Skypen välityksellä. Columbian opiskelijat vierailevat loppukeväästä Suomessa, ja tarkoitus on muun muassa, että opiskelijat kääntäisivät toinen toistensa tekstejä. Suomea yhdysvaltalaisopiskelijat eivät osaa.

”Se voi kuulostaa jännältä, mutta olen tehnyt sellaista amerikkalaisen ystäväni kanssa, ja työtapa on hyvin hedelmällinen. Se avaa kiinnostavan näkökulman kieleen työvälineenä ja tekee näkyväksi kaiken sen pohtimisen ja neuvottelun, mitä kääntämiseen liittyy.”

Kirjoittajaksi haluaville Valtonen suosittaa kahta asiaa. Ensinnäkin on luettava paljon ja tutkittava, millaisia taiteellisia keinoja toiset kirjailijat ovat käyttäneet. Toiseksi on selvitettävä, miten on onnistunut siinä, mihin on pyrkinyt. Miten se, mitä itse kirjoittaa, vaikuttaa muihin?

Siinä auttaa tarkka ja yksityiskohtainen palaute. Valtosen ohjauksessa opiskelijat sekä lukevat että keskustelevat toistensa teksteistä. Usein keskustelu liittyy siihen, mikä elämässä on tärkeää. Samalla myös ohjaajan rooli muodostuu väistämättä erilaiseksi kuin esimerkiksi tiedeyliopistossa.

”Tällaisessa kontekstissa mentoroinnista tulee väkisinkin henkilökohtaisempaa.”

Lukeminen on telepaattista toimintaa

Antti Salminen on siitä poikkeuksellinen kirjoittamisen opettaja, että hänen kursseillaan ei kirjoiteta.

Niillä luetaan. Kirjoittamisen maisteriohjelmassa luetaan toki muutenkin paljon, mutta Salminen on jättänyt kirjoittamisen toistaiseksi kokonaan syrjään.

Tai tarkemmin ottaen Salmisen kursseilla opetellaan lukemista – eli toisin sanoen kirjoittamista.

”Kirjallisuuden lähtökohta on sanallistaminen. Se, miten kokemus kielestä lähtee muodostumaan sanoiksi. Ei voi edes sanoa, että kirjoittamisen opiskelu vaatii lukemaan opettelua, koska ne ovat niin samaa. Lukemisen ja kirjoittamisen erottelu toisistaan olisi keino­tekoista.”

Opetuksessaan Salminen kehittää kokeellisen lukemisen ideaa. Siihen kuuluu muun muassa erilaisia lukemisharjoitteita, joista esimerkkinä Salminen mainitsee meditaatiota lähenevät tietoisuustekniikat.

”Pyritään tyhjentämään kaikki mielen sisältö ja ennakkoluulot tekstiä kohtaan ennen lukemista.”

Salminen lähestyy lukemista kaikista mahdollisista suunnista: sen historian ja teorian kautta, mutta myös kehollisesti, aistikokemuksena.

”Kehollisuus kirjoittautuu lukukokemukseen väistämättä, esimerkiksi kuinka tarkkaavaisena, hajamielisenä tai väsyneenä lukee. Irrallista lukevaa tajuntaa ei ole olemassa.”

Eri kulttuureissa ja eri aikoina se, mikä on hyväksyttyä lukemista, on voinut olla hyvin säänneltyä, Salminen huomauttaa. Esimerkiksi antiikin aikana oli tapana lukea ääneen muille, ja yksin hiljaa lukevaa ihmistä pidettiin outona, kuten Augustinuksen Tunnustuksista (noin vuodelta 398) tuttu tarina kertoo.

Salminen tunnetaan kokeellisista romaaneistaan Lomonosovin moottori ja Mir sekä runoistaan ja filosofisista esseistään. Hänen oma kirjoitusprosessinsa vaihtelee sen mukaan, missä vaiheessa työ on. Muistiinpanoja syntyy koko ajan, ja tekstin editointia voi tehdä hälyisemmissäkin paikoissa, mutta varsinainen kirjoittaminen, ”poraaminen kokemuksellisiin ytimiin”, vaatii vetäytymistä omiin oloihin.

”Voi olla, että se on pakoa maailmasta, mutta samaan aikaan se on pakoa kohti todellisuutta, pyrkimystä tislata esiin jotain jokapäiväistä hajamielisyyttä kiteytyneempää.”

Jos kirjoittaminen onkin luonteeltaan epäsosiaalista, lukemisen opettamista seurannut yhdessä lukeminen on ollut Salmisesta inspiroivaa, saanut ”herkistymään lukemisen ihmeelle”.

”Onhan se hyvin kummallista toimintaa, että on jotain materiaalisia merkkejä, jotka luovat kehollis-tajunnallisia vaikutuksia ilman kosketusta. Se on oikeastaan telepatiaa.”

Salminen kertoo pohtineensa viime aikoina runoilija Paul Celanin (1920–1970) lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyvää aforismia, jonka mukaan ”tarkkaavaisuus on sielun luonnollinen rukous”.

”Lukeminen ja kirjoittaminen on tarkkaavaisuuden harjoittamista ja kehittämistä. Tekstiä ja maailmaa ei kukaan osaa terävällä veitselläkään erottaa toisistaan, ne välttämättä sulautuvat, tihentyvät, soljuvat toisiinsa. Maailma on monin osin tekstuaalinen ja teksti maailmallinen.”

Opettaminen esseistisenä ystävyytenä

Viime syksynä kirjoittamisen professori Riikka Pelo veti lukemista ja kirjoittamista yhdisteleviä pitkiä kursseja, joissa tehtiin haastavia kirjoitusharjoituksia ja käytiin intensiivisiä ryhmäkeskusteluja.

”Syksyn ja talven osalta kaikkea työskentelyä ja opetusta on varmastikin sävyttänyt runsas palautteen antaminen ja saaminen”, Pelo sanoo.

Helmikuussa Pelo vietti opiskelijoiden kanssa kolme päivää kirjoitusretriitissä Tuusulanjärvellä, ja siellä oli aikaa kokeilla myös toisenlaisia opetusmetodeja.

”Hengittelimme, meditoimme ja joogasimme. Halusin luoda tilan, jossa sisäiset ja ulkoisetkin kriitikot vähäksi aikaa vaikenevat, ja keskittyä kirjoittamisen sisäiseen prosessiin. ”

Pelon omalle kirjoittamiselle jooga ja muut kehon ja mielen tekniikat ovat aina olleet tärkeitä.

Tuusulanjärvellä Pelo tajusi, että hänen teettämänsä harjoitukset olivat samankaltaisia kuin mitä hänen isänsä Matti Pelo käytti opetuksessaan. Matti Pelo on laulunopettaja, joka työskenteli pitkään muun muassa Sibelius-Akatemiassa laulutaiteen lehtorina.

”Isä käytti joogaa opetuksessaan jo 1970-luvulla. Hänellä on tietty oma äänenavausten ja kehollisten harjoitusten tekniikkansa. Oli hauska huomata, että jotakin olen ehkä perinyt isän taiteenopettamisen metodeista.”

Omaa opettajuuttaan Pelo luonnehtii ”esseistiseksi ystävyydeksi tai ystävällisyydeksi”. Esseistinen viittaa kirjoitustyön vaiheiden sanallistamiseen keskustelun kautta, ystävyys puolestaan luottamukselliseen ja henkilökohtaiseen suhteeseen ohjaajan ja ohjattavien kesken sekä ”yhteiseen pyrkimykseen jakaa ja siten ymmärtää taiteellista prosessia ja tekeillä olevaa työtä”, kuten Pelo tarkentaa.

”Haluan pitää keskiössä opiskelijoiden oman kirjoitusprosessin, löytää tapoja viedä heidän työtään eteenpäin ja syvemmälle. Sieltä avautuvat myös ne laajemmat kirjoittamisen traditioon liittyvät kysymykset.”

Henkilökohtainen ohjaustapa ja keskustelut ovat Pelosta niin antoisia, että ”tulee itsellekin välillä riittävyyden tunne”.

Onko se harvinaista kirjailijalle?

”On!”

Kun suhde on tarpeeksi luottamuksellinen, kirjoittamiseen liittyviä hankaliakin asioita voidaan käsitellä. Kuten vaikka sitä, miten oppia arvostamaan aikaa, jolloin mitään näkyvää ei synny.

”Yritän muistuttaa opiskelijoita ja itseänikin, että monet taiteellisen työn kannalta tärkeät asiat tapahtuvat tiedostamattomien prosessien kautta. Kaikkea aikaa ei tarvitse täyttää lukemisella ja kirjoittamisella, vaan kävelyretkillä, hengittämisellä ja tyhjällä tilallakin on merkityksensä.”

Sen jälkeen kun Pelon viime syksynä ilmestynyttä romaania Kaikki elävä edeltänyt Jokapäiväinen elämämme sai Finlandia-palkinnon vuonna 2013, Pelo hankki itselleen Porvoosta pienen torpan. Taustalla oli halu saada residenssimäinen työtila, jossa voisi keskittyä pelkästään kirjoittamiseen.

Alkeelliset olot veden kantamisineen ja puilla lämmittämisineen toimivat vastapainona kaupunkielämälle.

”Aluksi en tuonut sinne edes nettiä, vaan piti mennä naapurin hevoshakaan, jos halusi lukea sähköpostit. Huomasin, etten välttämättä tarvitse Berliiniä, Roomaa ja New Yorkia työhöni, vaan tärkeintä on, että ympärillä on metsää ja luontoa.”

Teksti: Silja Ylitalo
Kuvat: Mikko Rikala

Juttu ilmestyi alun perin Issue X -liitteessä huhtikuun Image-lehden välissä.