Fyysisyyttä ilman kilpailua – Tanssiharrastus on monelle pojalle voimaannuttava kokemus

Tanssiminen voi tukea positiivista maskuliinisuuden rakentumista, sanovat Taideyliopiston tutkijat Kai Lehikoinen ja Isto Turpeinen, jotka löysivät itsekin tiensä tanssin pariin jo poikina, vastoin lähipiirinsä ennakko-odotuksia ja toiveita.

Poika tanssii. Kuva: Eeva Anundi

Yhteiskunnan asenteet sukupuolirooleja kohtaan ovat muuttuneet erityisesti 2000-luvulla merkittävästi joustavammiksi. Siitä huolimatta pojat ovat edelleen pieni vähemmistö tanssin harrastajista Suomessa. Miten he kokevat harrastuksensa?

Kysymys kiinnosti Taideyliopiston tutkijoita Kai Lehikoista ja Isto Turpeista, jotka ovat itsekin olleet aikanaan tanssivia poikia. He päättivät tehdä kyselytutkimuksen miehille, jotka ovat osallistuneet poikien tanssiryhmiin 1990-luvulta vuoteen 2008.

Tutkimus osoitti, että tanssiminen jätti pysyvän jäljen.

”Moni haastatelluista toi esiin ajatuksen, että tanssiessa voi ilmaista itseään fyysisesti ilman kilpailua ja mittaamista. Tanssin kautta pääsi keskustelemaan elämän tärkeistä kysymyksistä”, kertoo Kai Lehikoinen, joka toimii Taideyliopiston taidekasvatuksen tutkimuskeskus CERADAn johtajana.

Tanssi ohjaa katsomaan asioita eri näkökulmista.

”Tanssi opettaa tiedostamaan kehollisen olemisen ja lukemaan toisen ihmisen kehollista viestintää. Se auttaa ymmärtämään erilaisuutta ja ohjaa yhteistyöhön erilaisten ihmisten kanssa. Tanssi myös nostaa kehollista itsetuntoa. Yksi haastateltava sanoi, että tanssi on pelastanut hänet kapealta mielenmaisemalta”, sanoo Isto Turpeinen, joka työskentelee taideasiantuntijana Taiteen edistämiskeskuksessa ja vierailevana tutkijana Taideyliopistossa.

Tanssisalissa saa olla oma itsensä

Vastaajat kertoivat, että tanssitunnilla sai olla fyysisesti sitä, mitä oli, ilman arvostelua.

(Artikkeli jatkuu linkin alapuolella.)

”Tanssitaiteen perusopetus antoi tutkimukseen osallistuneille miehille mahdollisuuden olla murrosikäisenä toisenlainen kuin esimerkiksi koulussa tai kaveripiirissä. Kehojen moninaisuus oli hyväksyttyä. Joillekin tanssi itsessään oli tärkeintä”, Turpeinen kertoo.

”Mä koen, että se (tanssi) on sellanen voimavara. Ne on edelleen mun unissa jotkut tanssitunnit. Niin se on semmonen asia, mikä ei koskaan poistu varmaankaan. Mä en halua edes, että se poistuu. Sen takii mä koen, että se, jos pitää kuvailla sitä, minkälainen voima se on, niin se on eeppinen, koska se vaikuttaa moneen asiaan …” ”… Se (tanssi) vaikuttaa siihen, miten sä liikut, kuka sä oot, miten sä ajattelet asioita. Sieltä oppii paljon sellasia ajatusjuttuja. Sitä oppii ajattelee niin sanotusti moniulotteisemmin. …”

Mies 27 (2019), taksinkuljettaja, radioääni, Uusimaa

Moni tutkimukseen osallistuneista miehistä kertoi tanssiryhmän olleen eräänlainen perhe, yhteisö, johon he kokivat kuuluvansa. Poikien pukuhuonetila oli vastaajille tärkeä paikka puhua kokemuksista ja jakaa käsityksiä esimerkiksi seksuaalisuudesta toisella tavalla ja vapaammin kuin koulussa.

”Tämä yhteys toisiin tanssijoihin on jatkunut joillakin heistä lapsuudesta tähän päivään asti”, Turpeinen sanoo.

Maskuliinisuus ja kapea miehen rooli

Suurin osa poikana tanssineista kertoi olevansa heteroita, vain kaksi kertoi kuuluvansa seksuaalivähemmistöön. Moni jätti tanssiharrastuksen jossain vaiheessa nuoruuttaan eri syistä, joista yksi oli sosiaalinen stigma.

Isto Turpeisen mukaan tanssiharrastuksen päättyminen oli monelle vastaajista traumaattinen kokemus.

”Kun nuori mies törmää stereotypiaan epämaskuliinisesta ja homoseksuaalisesta tanssijasta ja jos hän kokee poikkeavansa kapeasta miehen mallista, hän voi alkaa epäillä omaa olemistaan ja mieheyttään”, Turpeinen toteaa.

Moni tutkimukseen osallistunut jätti koulussa kertomatta harrastavansa tanssia. Harrastuksen salaaminen toimi selviytymisstrategiana.

”Vanhemmat harvoin saivat luopumaan tanssista, useimmin se johtui kaveripiirin paineesta. Joku merkittävä toinen ei hyväksy harrastusta, ja tanssiminen loppuu siihen. Onneksi toisaalta monelle vastaajalle tanssi ja tanssiyhteisö olivat niin tärkeitä, että ne antoivat voimaa jatkaa harrastusta”, Lehikoinen kuvailee.

Kai Lehikoinen, 56, tietää omasta kokemuksestaan, miltä tuntuu, kun ei tule hyväksytyksi omana itsenään.

”En kokenut sopivani kapeisiin pojan ja miehen kategorioihin. Kapinoin niitä vastaan. Minua ei kiusattu koulussa tanssiharrastuksen vuoksi, vaan minua kiusattiin koko habitukseni vuoksi”, Lehikoinen kertoo.

Hän tiesi olevansa homo jo varsin nuorena.

”Tulin kaapista parikymppisenä. Koulussa rikoin rajoja vaatimalla oikeutta osallistua tekstiilitöihin, ja liikuntatunnilla pidin joukkuelajeja aggressiivisina. Tanssi laajensi käsitystäni maskuliinisuuksien moninaisuudesta ja antoi mahdollisuuden kehittää itseäni omilla ehdoillani.”

Tanssilavan taituri hyväksytään, taidetanssijaa ei

Suomessa suhtaudutaan hyvin eri tavoin taidetanssin ja seuratanssin harrastajiin.

Paritanssi tai kansantanssi on sosiaalisesti hyväksyttävää miehelle, ja taitavaa tanssijaa arvostetaan tanssilavoilla, kun taas taidetanssijan maskuliinisuutta epäillään. Miehen esittämisen tapa on länsimaissa hyvin kapea.

”Taidetanssiin liittyy myös kehollinen katseen kohteena oleminen, mikä sukupuoliroolien mukaan on perinteisesti kuulunut naisen rooliin”, Lehikoinen sanoo.

Sekä Lehikoisen että Turpeisen väitöskirjat käsittelivät maskuliinisuutta ja tanssia. Niiden mukaan 1950-luvulta alkaen Suomessa pyrittiin korostamaan tanssivan miehen miehekkyyttä.

”Vielä 1980-luvulla miestanssijoiden maskuliinisuutta pönkitettiin vertaamalla heitä huippu-urheilijoihin ja tuomalla poikien tanssin perusopetukseen kamppailulajien liikkeitä ja pelejä. Homoutta ja miehen naisellisuutta vastustettiin häpeällisenä. Vasta 2000-luvulla maskuliinisuuksien kirjo on moninaistunut ja heteronormatiivisuuden pakkosyötöstä on onneksi päästy”, Lehikoinen sanoo.

Poikaryhmät tarjoavat vertaistukea

Isto Turpeinen, 61, kasvoi työläisperheessä, ja hänen lapsuuteensa kuului hyvin vähän kulttuurikokemuksia. Hän näki tanssia ensi kertaa televisiosta.

”Spartacus oli räjäyttävä kokemus minulle lapsena. Sen fyysisyys ja outous olivat kiehtovia. Perheeni ymmärsi tanssiksi lähinnä lavatanssin.”

Turpeinen tunnetaan poikaryhmien ja isä–poikaryhmien puolestapuhujana. Hän on opettanut niitä 1990-luvulta alkaen.

”Tänäkin iltana opetan taas ryhmää, jossa on kymmenen 7–8-vuotiasta poikaa. Ryhmä tuli täyteen todella nopeasti, ja jonoonkin jäi vielä joitakin lapsia odottamaan.”

Poikaryhmät ovat suosittuja, mutta niitä ei kuitenkaan järjestetä monessa tanssikoulussa. Turpeinen on kuullut epäilyjä, että sukupuolierityinen tanssiryhmä ei huomioisi sukupuolten moninaisuutta.

”Käytännössä suurin osa tanssiryhmistä on täysin tyttöjen ryhmiä, jolloin opetus suunnitellaan tyttöjen vartalolle. Pojat kokevat, ettei se sovi heille. Joskus pojat jäävät yksin, eikä heillä ole jaettua pukuhuonekokemusta ja sen tuomaa yhteisöä,” Turpeinen huomauttaa.

Turpeinen pitää poikaryhmiä toimivana keinona lisätä poikien ja miesten tanssiharrastusta.

”Jokainen saa minun ryhmässäni itse määrittää itsensä pojaksi, en rajoita osallistumisoikeutta biologisen sukupuolen mukaan. Tavoitteeni on, että kaikilla halukkailla olisi mahdollisuus tanssia ja että moninaisuus huomioitaisiin aidosti tanssinopetuksessa. Suomessa on aivan poikkeuksellisen hieno tanssin perusopetuksen järjestelmä, ja toivon, että pojat ja miehetkin kokisivat tanssin opiskelun sopivan heille”, Turpeinen jatkaa.

Tutkimuksessa selvitettiin myös, tarjoaako sukupuolikohtainen opetus tarpeeksi turvallisen tilan pojille harrastaa tanssia omana itsenään. Lehikoinen huomauttaa, että hyväksyvän ja arvostavan ilmapiirin syntyminen on pitkälti opettajasta kiinni.

”Pohdimme, tukeeko poikaryhmä maskuliinisuuden positiivista rakentumista. Tutkimuksemme mukaan sukupuolierityiset tanssiryhmät voivat tarjota vertaistukea, motivoida ja kannustaa poikia.”

Tanssijoiksi vastoin ajan ennakkoluuloja

Tutkijat ja tanssijat Lehikoinen ja Turpeinen ovat molemmat ikäluokkaa, jolle poikien tanssiharrastukselle oli vielä paljon enemmän erilaisia kulttuurillisia ja sosiaalisia esteitä kuin nykyisin. Miten he itse löysivät tanssin?

Isto Turpeinen ja Kai Lehikoinen. Kuvat: Kalle Kallio, Eeva Anundi.

Turpeisen sukupolven miestanssijoista puolet aloitti tanssimisen vasta yli 12-vuotiaana eli varsinaisen taito-oppimisiän jälkeen. Näin kävi myös hänelle itselleen.

”Kun olin 16-vuotias, Tanssiteatteri Raatikko vieraili lukiossani, ja se teki suuren vaikutuksen minuun. Tyttöystäväni oli voimistelija, ja hänen kauttaan päädyin 18-vuotiaana tanssitunnille,” Turpeinen kertoo.

Turpeista auttoi se, että hän oli harrastanut yleisurheilua, minkä ansiosta hänellä oli voimaa ja liikkuvuutta. Tanssimisen alkuvaiheessa hänen oli kuitenkin pakko harjoitella todella paljon.

”Osallistuin useille tanssikursseille, ja aloin myös opettaa ja tanssia vapaissa tanssituotannoissa. Jorma Uotisen aikana tanssin Helsingin kaupunginteatterissa”, Turpeinen kertoo.

Nuorena tanssipiireihin kuuluminen oli Turpeiselle uutta, ja taiteen kokeminen ja tekeminen oli mullistava kokemus, joka avasi aivan uusia näkökulmia elämään. Vaikka hän on hetero, tanssipiirit avasivat hänen käsityksiään seksuaalisuuden kirjosta.

”Minulla on vaimo ja perhe, ja elän aika perhekeskeistä elämää. On kuitenkin totta, että en aina kerro olevani tanssija, koska ihmiset eivät tiedä, mitä se työ on. Moni liittää tanssijuuteen paljon vääriä ennakkoluuloja. Sanon olevani vaikkapa tutkija.”

Turpeinen on myös reserviupseeri, joka on opiskellut Teknillisessä korkeakoulussa ja Ilmailuopistossa.

”Kerran kertausharjoituksissa joukkojen johtajan kykyjäni epäiltiin suuresti, kun kerroin olevani tanssija. Toisaalla olin juuri vetänyt harjoituksia, joissa ohjasin kuuttasataa tanssijaa”, Turpeinen naurahtaa.

Kai Lehikoinen aloitti puolestaan stepin 13-vuotiaana ja siirtyi siitä jazztanssiin, balettiin ja nykytanssiin. Hän sai hyväksyntää tanssipiireistä, mutta kotona oli vaikeampaa.

”Isälleni oli vaikea asia se, että tanssin. Ei niinkään aluksi, kun harrastaminen tapahtui treenisalilla, mutta kun aloin esiintyä ja siitä kirjoitettiin lehdissä, hän häpesi sitä. Hänen suhtautumisensa ammattiini muuttui vasta silloin, kun minusta tuli tohtori. Siitä hän pystyi olemaan ylpeä”, Lehikoinen kertoo.

Lehikoinen sai ystäviä esimerkiksi Turun seudun tanssiyhdistyksen toiminnan kautta.

”Meillä oli jo 1980-luvulla miesryhmä, jossa oli parhaimmillaan kymmenkunta tanssijaa. Sitä ennen meitä poikia oli aina yksi tai kaksi ryhmässä. Miesryhmä oli minulle tärkeä vertaisryhmä, ja muutamien ryhmän jäsenten kanssa pidämme edelleen paljon yhteyttä toisiimme. Tanssin kautta olen saanut myös paljon naispuolisia ystäviä.”

Lehikoinen on ollut koko työuransa ajan tanssialan sekatyöläinen. Hän valmistui tanssinopettajaksi vuonna 1989 Tukholman Danshögskolanista ja opiskeli tanssitutkimusta myös Englannissa Surreyn yliopistossa tohtoriksi asti.

Hänen mukaansa sukupuoli on vaikuttanut uraan toisin kuin seksuaalivähemmistöön kuuluminen.

”Koen, että minut mielletään joskus hegemonisen maskuliinisuuden edustajaksi vain siksi, että olen mies. Olen ollut tilanteissa, joissa mieheyteni on ollut ongelma muille. Sukupuolikeskustelu näyttäytyy nykyään usein aggressiivisena ja polarisoituneena. Toivon, että keskustelu olisi aidosti dialogisempaa”, Lehikoinen pohtii.

Moninaisuus osaksi tanssinopetusta

Tanssi on luontainen tapa ihmiselle olla maailmassa ja ilmaista itseään.

”Kehollisuus on osa ihmisyyttä, ja tieto maailmasta tulee aistien kautta. Jos kehollisuus ohitetaan, se näkyy ihmisten hyvinvoinnissa. Jokaisella on yhdenvertaiset oikeudet kehittää omaa kehollisuuttaan. Siksi miestenkin pitäisi voida tanssia”, Lehikoinen sanoo.

Lehikoinen ja Turpeinen korostavat tanssinopettajien koulutuksen merkitystä, ja sukupuoliroolien ja seksuaalisuuden moninaisuuden tuomista osaksi tanssinopetusta jo perusopetuksessa.

”Tanssinopetuksen tulisi tukea nuorten kasvua ihmisenä. Toisia ihmisiä arvostava ja dialoginen opetustapa tukee myös yhteisöllisyyttä. Pitäisi selvittää, miksi taiteen perusopinnoissa yleensä on huomattavasti vähemmän poikia kuin tyttöjä. Eikö taideopetus huomioi riittävästi erilaisia oppijoita? Artikkelissamme korostammekin sukupuolisensitiivisyyttä sukupuolineutraaliuden sijaan. Tämä tarkoittaa muun muassa perinteisten, kapeiden sukupuoliroolien kyseenalaistamista ja moninaisuuden hyväksymistä”, Lehikoinen toteaa.

Kyselytutkimukseen vastasi 17 yhden tanssikoulun poikaryhmään osallistunutta, joista 11 osallistui myös haastattelututkimukseen. Vastanneista 17:sta miehestä jopa kuusi oli vastaushetkellä vuonna 2019 ammatiltaan tanssija, tanssinopettaja tai koreografi. Osa oli lopettanut tanssimisen kokonaan. Vastaajat olivat iältään 27–35-vuotiaita. Tutkimuksessa sanat ”mies” ja ”poika” tarkoittavat ihmistä, joka sosiaalisesti mielletään ulkonäön perusteella mieheksi ja pojaksi.

Teksti: Päivi Brink
Kuvat: Eeva Anundi, Kalle Kallio

Kai Lehikoisen ja Isto Turpeisen artikkeli “Fear, Coping and Peer Support in Male Dance Students’ Reflections” julkaistaan alkuvuodesta 2022 kirjassa Masculinity, Intersectionality and Identity, Why Boys (Don’t) Dance. Lue lisää kustantamon verkkosivustolta.

Anna palautetta!

Oletko Taideyliopiston uutiskirjeen tilaaja? Anna palautetta uutiskirjeestä tällä lomakkeella.