On tärkeää että taiteen tekijät tarkastelevat kriittisesti taiteenalansa historiaa, sanoo Hanna Järvinen
Teatterikorkeakoulun Esittävien taiteiden tutkimuskeskus Tutken johtajana kesäkuun alussa aloittanut Hanna Järvinen on löytänyt oman paikkansa historiantutkimuksen ja tanssintutkimuksen risteyskohdasta.
Miksi tunnemme yhden taiteilijan teokset, mutta emme ole kuulleetkaan toisesta? Kuka teoksessa on tekijä, kuka välikappale taiteilijan visiolle? Keiden taideperinteistä teokset ammentavat ja kuka niistä saa kunnian?
Taiteen sisäinen vallankäyttö on ollut viime vuosina kasvavan kiinnostuksen kohteena, myös Taideyliopiston opiskelijoiden keskuudessa. Moni kokee välttämättömäksi ymmärtää taiteen historiaa feministisestä, antirasistisesta ja postkoloniaalisesta näkökulmasta, jotta voi toimia taiteilijana nyky-Suomessa.
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa yliopistonlehtorina pitkään työskennellyt Hanna Järvinen pitää kiinnostusta tervetulleena. Keskustelun pohjaksi tarvitaan kuitenkin tietoa, ei pelkkiä mielipiteitä. Tähän tarpeeseen vastatakseen Järvinen toimitti yhdessä Kirsi Monnin ja Riikka Laakson kanssa verkko-oppimateriaalin Näkökulmia tanssitaiteen historiaan ja nykypäivään. Teos käännetään tänä vuonna englanniksi.
“Pidän erittäin tärkeänä, että taiteen tekijät ymmärtävät, millaiselle historialle heidän käyttämänsä käsitteet perustuvat ja millaisen vallankäytön tuloksena taiteenala ja sen kaanon ovat muodostuneet”, Järvinen sanoo.
Monet taiteen keskeiset käsitteet – abstrakti, avantgarde, moderni ja niin edelleen – pohjautuvat Järvisen mukaan rasistiselle historialle, joka korostaa valkoisten eurooppalaisten paremmuutta. Kun uuden sukupolven taiteentekijät ymmärtävät tämän historian, he voivat sanoittaa omaa tekemistään.
Esittävien taiteiden tutkimuskeskus Tutken johtajana kesäkuussa aloittaneen Järvisen oma tutkimusalue on taidetanssin historia. Se on hänen mukaansa rakennettu hyvin tietoisesti “valkoiseksi, heteronormatiiviseksi, judeo-kristillisen kulttuurin arvoja noudattavaksi”.
Järvinen on kirjoittanut urallaan yli kolmekymmentä vertaisarvioitua tekstiä. Yhdessä uusimmista julkaisuistaan Järvinen pohtii, millaiselta näyttäisi esimerkiksi nykytanssin suhde modernismin perintöön, jos kumpaakaan näistä käsitteistä ei ymmärrettäisi niin kovin Eurooppa-keskeisesti. Luku sisältyy kesäkuussa ilmestyneeseen The Edinburgh Companion to Modernism in Contemporary Theatre -teokseen. Toinen myöhemmin tänä vuonna ilmestyvistä artikkeleista käsittelee rasismia Peppi Pitkätossu -baletissa.
”Jos minun pitäisi löytää joku yhteinen tutkimuksellinen teema, joka lävistäisi urani, se olisi kiinnostus taiteen ja vallan risteyskohtaan. Keiden taidetta pidetään arvokkaana ja miksi? Ketkä tästä arvottamisesta lopulta päättävät ja missä? Miten toisinnamme näitä rakenteita esimerkiksi opetuksessa? Mitä kaikkea ja keitä unohdamme niiden nerojen varjoon?”
Nerouden analyysista taiteen ja vallan tutkimukseen
Hanna Järvinen on taustaltaan kulttuurihistorioitsija. Hän valmistui maisteriksi ja tohtoriksi Turun yliopistosta, mutta opiskeli välillä myös New York Universityn Tisch School of the Artsissa. Kun Järviseltä kysyy, miten hän päätyi tanssin tutkimuksen pariin, hän vastaa anekdootilla.
“Kaverini lopetti divarinsa Tampereella vuonna 1993. Ostin loppuunmyynnistä kasan kirjoja, ja yksi niistä oli balettitanssija Vaslav Nijinskyn elämäkerta. Kun aloin lukea sitä, minulle tuli kummallinen olo, että tiedän, mitä kirjassa tapahtuu, vaikka en tiedä tästä henkilöstä mitään.”
Kulttuurihistorian professori Kari Immosen kannustamana Järvinen päätyi tekemään niin proseminaari- kuin pro gradu -tutkielmansa, ja vielä väitöskirjansakin siitä, millaisilla tekniikoilla tanssija-koreografi Nijinskyn tähteyttä ja neromyyttiä tuotettiin.
Nijinsky-elämäkerran tuttuuden tunne johtui tietenkin siitä, että se toisinsi kulttuurista kertomusta taiteilijuudesta. Nijinskyn sukupuoli, ’itämaisuus’, seksuaalisuus ja hänen uransa katkeaminen mielisairauteen tekivät hänestä sopivan taiteilijaneron rooliin.
Nerouden tutkiminen johdatti Järvisen valtaan, seksismiin ja rasismiin liittyvien kysymysten äärelle. Näitä tanssitaidetta laajempia kysymyksiä tutkivat Turun yliopiston kulttuurihistorian laitoksella useat muutkin, esimerkiksi Taideyliopiston nykyinen vararehtori Marjo Kaartinen. Yhteisöstä sai siis tukea ja kannustusta.
Samat teemat ovat Järvisen mukaan “pelottavan ajankohtaisia” edelleen. 1800-luvun lopulla neroutta määritelleitä tutkijoita siteerattiin varsin kritiikittömästi vielä sata vuotta myöhemmin 1980-luvulla – ja samojen teorioiden kaikuja esimerkiksi taiteilijuudesta toistamme kulttuurissamme yhä edelleen.
”Neromyytti väittää taiteen syntyvän mystisesti suuren yksilön suurista tunteista. Se saa yhä ihmiset odottamaan taiteilijoilta toksista käyttäytymistä, esimerkiksi skandaaleja, mielenterveysongelmia tai traagisia ihmissuhdekohtaloita. On siis aika selvää, että neromyytti ei auta ketään ymmärtämään taiteilijuutta ammattina, taidekenttää, taiteen merkitystä tai taidekoulutuksen tarvetta yhteiskunnassamme”, Järvinen huomauttaa.
Tutkimusperinteiden risteyksessä
1990-luvulla kaikki tanssin tutkijat eivät suhtautuneet pelkästään myönteisesti siihen, että historioitsija, jolla ei ole itsellään tanssijataustaa, haluaa tutkia tanssia. Järvinen kokee kuitenkin löytäneensä kotinsa monitieteisestä historian, tanssin, esitystutkimuksen ja vähän muidenkin alojen risteyskohdasta.
“Ehkä juuri monitieteisyys on johtanut siihen, että koen Taideyliopiston olevan paikka, jossa voin tehdä sellaista tutkimusta, josta olen kiinnostunut”, Järvinen pohtii.
Tutken johtajana hän seuraa aitiopaikalta, kuinka nuoren yliopiston tutkimustoiminta hakee muotoaan.
“Taideyliopisto on hyvin uusi yliopisto. Siksi meillä on vapaus määrittää, mitä kaikkea tutkimus voi olla ja millä tavoin se yhdistyy taiteen ammattilaisten kouluttamiseen. Yliopistolain mukaan kaiken meidän opetuksemme pitäisi pohjautua tutkimukseen. Meillä olisi mahdollisuus rakentaa Taideyliopistosta oikeasti kansainvälinen tutkijayhteisö, taiteen ja tutkimuksen kohtauspiste, jonne halutaan tulla opiskelemaan, opettamaan ja tutkimaan myös muualta maailmasta. Tämä kuitenkin vaatii verkottumista kansainväliseen tutkimusyhteisöön taidekouluja laajemmin.”
Taideyliopistossa tiedettä tekevänä ei-taiteilijana Järvinen uskoo taiteen ja tieteen hedelmälliseen rinnakkaiseloon ja vuorovaikutukseen. Taidetta opettavan instituution on tärkeää reflektoida ja purkaa taidealojensa historiaa.
Järvinen korostaa, etteivät taide ja tiede ole aina olleet niin erillään toisistaan. Taide on Järvisen mielestä aina ujuttautuneena yhteiskunnan syvärakenteisiin.
“Parhaimmillaan sekä taide että tutkimus kyseenalaistavat itsestään selvinä pidettyjä ajattelun ja toiminnan malleja. Ja siksi ne ovatkin niin vaarallisia, että ne halutaan tukahduttaa totalitaristisissa yhteiskunnissa. Juuri nyt myös Suomessa on siis aika todellakin puolustaa taidetta ja tiedettä kaikessa monipuolisuudessaan.”
Kuva: Noomi Ljungdell