Tutustu taiteilijaan: Kapellimestari Nazanin Aghakhanille koti on sisäinen kokemus
Sibelius-Akatemian alumni Nazanin Agharkhani on monipuolinen taiteilija, kapellimestari ja säveltäjä.
14.5.2024 hänen johtamanaan kuullaan Helsingin Musiikkitalossa ainutlaatuinen konsertti, jossa esiintyvät Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri sekä kolme nuorta urkusolistia.
Miltä tuntuu palata Sibelius-Akatemiaan?
Tietysti se tuntuu siltä kuin ympyrä sulkeutuisi. Se on suuri kunnia, koska mielestäni työskentely nuoren sukupolven kanssa on aina hedelmällistä meille, jotka pyrimme ohjaamaan nuorempia. Se tuo mukanaan myös suuren vastuun. Vaikka olen iranilainen, samaistun hyvin suomalaiseen mentaliteettiin: kovaan työntekoon, omaan huoneeseen lukittautumiseen ja päämäärätietoiseen yhteen asiaan keskittymiseen.
Mitä haluaisit sanoa tuleville ammattilaisille, joiden kanssa työskentelet täällä?
Rohkaisisin heitä uskomaan itseensä, seuraamaan intohimoaan, uskaltamaan erottautua ja olemaan myös epäsovinnainen. Maailma on värikäs ja suuri, ja mielestäni olemme siirtymässä taas kohti suurempaa yksilöllisyyttä.
Olet ollut monella tapaa todellinen uranuurtaja. Olit ensimmäinen nainen joka johti sinfoniaorkesteria Iranissa. Miltä tällainen rooli tuntuu sinusta?
Mielestäni tämänlaisen työn hedelmät tulevat näkyviin vasta myöhemmin. Se tarkoittaa rohkeutta ja sitä, että todella tietää mihin uskoo. Musiikki on yksi korkeimmista voimista, jolla me ihmiset voimme luoda yhteyden toisiimme metafyysisellä tasolla. Se tuo iloa, kodin tunteen. Musiikki ja taide toimivat yhdistävänä tekijänä, kielenä, jota kaikki voivat puhua ja joka kokoaa meidät yhdeksi suureksi inhimilliseksi perheeksi. Tästä haluaisin tulla myös itse muistetuksi.
Mistä olet itse saanut rohkeutta eri elämäsi vaiheissa?
Vahvuuteni on ollut, että varttuessani minulla oli 3–4 aikuista, jotka todella ottivat minut vakavasti. Se ei kuitenkaan ole paljon jos vastassa on maailma, joka pyytää vaihtamaan nimeä ”koska se on musliminimi” ja joka kertoo, ettei voi onnistua, koska on nainen. Tällaiset äänet eivät ole vieläkään lakanneet. Mutta heti alussa sovin itseni kanssa, etten kuuntelisi muita. Ja tämän salaisuuteni haluaisin jakaa muillekin.
Sodat jatkuvat ja olemme juuri toipuneet pandemiasta. Mikä on taiteen ja musiikin rooli tällaisissa kriisitilanteissa?
En tee tiettyä konserttia tai kirjoita tiettyä teosta erityisesti muuttaakseni maailmaa. Teen tätä rakkaudesta – ja siinä ehkä onkin asian ydin; meidän olisi palattava kaikkien asioiden ytimeen – rakkauteen ja yhtenäisyyteen. Saarnaan tätä konserteissanikin. Rakkaudessa osoitetaan rohkeutta – esimerkiksi tilanteissa, joissa pelastaisi läheisiään vaaralta. Musiikin kautta sydämeni avautuu. Sitä voin tarjota ihmiskunnalle ja siksi teen tätä.
Mitä haluaisit kertoa tulevasta konsertista Helsingin Musiikkitalossa?
Olen todella innoissani tästä konsertista, sillä rakastan urkuja. Urut ovat upea soitin jolla on suuri historia, enkä malta odottaa että kuulen näitä uusia urkuja myös konsertissa. Lisäksi meillä on upeat solistit, joilla on valoisat urat ja tulevaisuus.
Artturi Rönkän uusi teos on sekä todella haastava että hauska tehdä. Se on fyysinen tapahtuma, jonka todistaminen voi olla todella jännittävää.
Minulla on vahva tunneside Saint-Saënsin kolmanteen sinfoniaan, sillä se oli ensimmäinen klassinen CD-levyni. Teoksessa voi kuulla urut koko kauneudessaan, ja salainen unelmani muusikkona on päästä joskus soittamaan tätä teosta urkurina. Vaikka Saint-Saëns ei ollut koskaan aiemmin kirjoittanut uruille, tämä kappale on jotenkin hyvin täydellinen,
Mitä kapellimestarin täytyy erityisesti ottaa huomioon konsertissa, jossa sinfoniaorkesterin parina ovat urut?
Yleensä urut eivät ole lavalla, joten siinä suhteessa tämän konsertin asetelma on moderni. Aiemmin – ennen videoiden aikaa – urkujen johtaminen oli itse asiassa hyvin fyysistä. Liikkeiden tuli olla suuria, jotta urkujen soittaja näkisi kapellimestarin peilin kautta. Aikaisemmin lähdöt piti myös näyttää urkurille hieman etukäteen, sillä koskettimen lyönnin ja varsinaisen soivan äänen välillä oli viive. Tämä on muuttunut, vaikka nykyaikaisissakin uruissa on edelleen pieni viive. Siihen tottuu.
Kuinka monipuolinen kulttuurinen taustasi näkyy työssäsi?
Olin ensimmäinen nainen joka johti sinfoniaorkesteria Iranissa. Tämä aiheutti minulle haasteita. Ajattelin ensin tulleeni ikään kuin kotiin, mutta minulle sanottiin, että en ole niin iranilainen kuin minun oli ajateltu olevan. Olin vasta 30-vuotias, ja tämä oli minulle shokki. Se muuttui kuitenkin positiiviseksi, sillä aloin todella pohtia, missä kotini on. Huomasin, että koti käsitteenä ei tarkoita ulkoisia seikkoja, vaan se on sisäinen olotila; se on siellä missä olen, siellä missä lapseni ovat.
Olen luonut itselleni erilaisia käsityksiä kodista, eikä minun yleensä ole vaikea sopeutua. Kapellimestarina on joka tapauksessa matkustettava, joten jo hyvin nuorena hankin matkalaukun ja tiesin, että se on osa elämääni. Ulkomailla työskennellessä aikaa on yleensä hyvin vähän, mutta aina kuitenkin voi saada jonkunlaisen käsityksen uudesta kulttuurista. Itse asiassa juuri tätä todella rakastan kapellimestarin työssä; uusiin kulttuureihin, uusiin ihmisiin ja uusiin taiteen muotoihin tutustumista.