Kun haavoittuvaisuutta ei tarvitse piilottaa, syntyy tilaa moninaisuudelle
Taideyliopiston tutkijat kehittävät keinoja, joilla taidekentän työskentelykulttuuria voidaan rakentaa turvallisemmaksi. Sensitiiviset opetusmenetelmät kannustavat pohtimaan esimerkiksi sitä, miten valtaa käytetään vuorovaikutussuhteissa. Tavoitteena on työ- ja opiskeluympäristö, jossa jokainen saa pysyä omana erityisenä itsenään.
”En osaa tätä.” ”Pelkään sanovani jotakin hölmöä, koska en tiedä tästä asiasta tarpeeksi.” ”Tämä harjoitus herättää minussa ahdistavia tunteita, joten tahtoisin keskeyttää osallistumiseni.”
Edellä kuvattujen asioiden ilmaiseminen kollegoille tai opiskelukavereille voi tuntua hankalalta, koska silloin tuo esiin oman haavoittuvaisuutensa. Tämän tietävät Taideyliopiston tanssipedagogiikan professori Eeva Anttila ja lehtori Liisa Jaakonaho. Heidän työpolkunsa ovat johdattaneet heidät pohtimaan, miten inhimillinen haavoittuvaisuus voisi olla hyväksytympää niin taideopinnoissa kuin myöhemmin taiteilijan urallakin.
Parhaimmillaan haavoittuvaisuus on taiteellisen ilmaisun ja ammattitaidon lähde, joka toimii esiintymis- ja opetustilanteissa voimavarana. Se auttaa kasvamaan taiteilijaksi ja kohtaamaan toiset empaattisesti.
”Silloin kun on yhteydessä omaan haavoittuvaisuuteensa, voi myös hyväksyä sen toisissa”, Jaakonaho kuvailee.
Sensitiivinen pedagogiikka ja selkeät rajat luovat turvallisuutta
Olennaista on ymmärtää, että jokaisella ihmisellä on kipupisteitä. Opetustilanteessa niitä ei ole tarkoitus käsitellä terapian keinoin tai aina edes kertoa muille. Tärkeintä on luoda ilmapiiri, jossa haavoittuvuuden olemassaolo on hyväksytty ja tiedostettu lähtökohta.
”Silloin opiskelija saa tunteen, että hän on kaikista haavoistaan, traumoistaan ja puutteistaan huolimatta täysin arvostettu sellaisenaan”, Anttila kuvailee.
Turvallisuutta luovat vastuulliset ja monipuoliset opetusmenetelmät. Ne tähtäävät siihen, että kipeisiin kohtiin ei törmätä vahingossa esimerkiksi harjoituksissa, joissa käsitellään henkilökohtaisia kokemuksia. Yksi periaate on se, että opiskelijoilla on mahdollisuus tehdä valintoja. Jokaisella on oltava valta siihen, miten syvälle omaan kokemusmaailmaansa sukeltaa.
Kenenkään taustoja ei voi tietää tarkasti. Jos esitetään kysymyksiä, niiden on hyvä olla tarpeeksi avoimia, jotta itsestään ei tarvitse kertoa enempää kuin tahtoo. Turvallisuutta tuovat myös selkeät raamit sille, mitä opiskelijoilta odotetaan.
”Opettajan on hyvä tiedostaa oma valta-asemansa ja käyttää valtaa mahdollisimman läpinäkyvästi”, Jaakonaho sanoo.
Työskentely kannattaa aloittaa keskustelemalla siitä, mitä turvallinen tila ja haavoittuvaisuus tarkoittavat. Voidaan sopia, että harjoitukset saa halutessaan jättää kesken. Sosiaalinen paine on silti tärkeää tiedostaa.
”Ihmiset haluavat miellyttää ja ovat oppineet kuuliaisiksi: suoriudumme, pystymme, jaksamme loppuun asti emmekä välitä pienistä. Vaikka kuinka sanottaisiin, että voi keskeyttää ja sopeuttaa, opettajan on silti tärkeää seurata tilannetta”, Anttila muistuttaa.
Opettajakin saa näyttää oman haavoittuvaisuutensa
Yksi työkalu haavoittuvaisuuden jakamiseen on traumasensitiivinen tanssipedagogiikka, jota väitöskirjatutkija Pauliina Laukkanen kehittää. Sen ideana on luoda turvallista työskentely-ympäristöä ja tukea ihmisiä, että he pääsisivät yhteyteen itsensä ja toistensa kanssa. Kehollisessa, reflektoivassa toiminnassa voi nousta pintaan monenlaisia tunteita. Niitä on hyvä käsitellä yksin tai yhdessä, tunnilla tai jälkikäteen.
”Jos opiskelijan rooli on kehollisessa pariharjoitteessa vaikuttaa toisen opiskelijan liikkeeseen, hän voi esimerkiksi pohtia, miltä hänestä tuntui käyttää valtaa toiseen”, Laukkanen havainnollistaa.
Oleellista on myös kanssasäätely eli ryhmän keskinäinen tunnesäätely. Tietoisuus siitä, että kaikki ovat haavoittuvaisia, auttaa suhtautumaan ymmärryksellä tilanteisiin, joissa toinen muuttuu kipeään kohtaan törmättäessä puolustautuvaksi. Laukkanen muistuttaa, että autonominen hermosto lukee turvattomuuden merkkejä toisista.
”Opettajankin stressi voi tarttua oppilaisiin, jos hän ei tiedosta omaa tunnetilaansa ja tarvittaessa kerro opiskelijoille, mistä esimerkiksi omassa kireässä ilmaisussa on kyse.”
Jos taas opiskelu- ja työympäristössä saa olla oma itsensä, syntyy mahdollisuus kohdata toiset aidosti. Traumasensitiivinen pedagogiikka avaakin tien kohti hyvinvointia, kun ei tarvitse suoriutua täydellisesti vaan saa keskittyä turvallisesti luovuuteen ja rakentavaan vuorovaikutukseen. Menetelmän voi nähdä vastakohtana traagisen taiteilijan myytille: kärsimys ei ole edellytys kiinnostavalle taiteelle.
Inhimillisyyden vaaliminen tekee tilaa monenlaiselle taiteilijuudelle
Muutos kohti sensitiivisempää työskentelykulttuuria voisi alkaa niin, että taidealan ammattilaiset näyttäisivät esimerkkiä ja rohkaisisivat lähipiiriään haavoittuvaisuuden jakamiseen. Taidekorkeakouluissa muutosta pystyvät edistämään opettajat hyvän johtamisen ja pedagogisen koulutuksen turvin. Oletuksia kenenkään toisen haavoittuvaisuudesta ei kannata kuitenkaan tehdä, Jaakonaho muistuttaa.
”Sen pitää olla jokaisen oma valinta tuoda sitä esiin silloin, kun kokee sen turvalliseksi.”
Anttilan mielestä myös itsereflektio taidemaailman sisällä on tarpeen: Kuinka heikkouden piilottamista suosiviin toimintatapoihin on päädytty? Mikä rooli on länsimaisella taidekäsityksellä, jossa taide rajautuu elitistiseksi ja ulossulkevaksi elämänalueeksi? Miten estetiikan konventiot määrittelevät sitä, mitä pidämme arvokkaana ja kiinnostavana?
”Kriittistä keskustelua tarvitaan enemmän, vaikka paljon on jo tapahtunut parannusta”, Anttila sanoo.
Jaakonahon mukaan haavoittuvaisuuden jakaminen liittyy saavutettavuuteen ja yhdenvertaisuuteen: se auttaa tekemään tilaa eri taidekäsityksille ja monenlaiselle taiteilijuudelle. Myös vuorovaikutussuhteissa tapahtuvan vallankäytön tiedostaminen on tärkeää, ja siitä onkin jo ryhdytty puhumaan yhteiskunnassa enemmän.
”Voi tuntua siltä, että nyt on käynnissä hyvin haavoittuvaiset ajat, mutta oikeastihan haavoittuvaisuudet on vain tuotu esille. Se on mahdollisuus muutokselle”, Laukkanen toteaa.
Teksti: Anna Humalamäki
Eeva Anttila, Liisa Jaakonaho ja Pauliina Laukkanen käsittelevät haavoittuvaisuutta ja sen jakamista tukevaa pedagogiikkaa sessiossaan ”From Hidden to Shared Vulnerability” Taideyliopiston isännöimässä ELIA-konferenssissa, joka järjestetään Helsingissä 23.–26.11.2022. He ovat tutkineet haavoittuvaisuuden kysymyksiä myös yhdessä Norjan, Islannin ja Hollannin yliopistojen kanssa Erasmus+-projektissa A Pedagogy of Imaginative Dialogues.