”En usko että saari haluaa minulta mitään” – Kuvataideakatemian opiskelijoiden Island of Relations -näyttely pohtii ihmisen, taiteen ja luonnon suhdetta

Miten tehdä taidenäyttely ekologisista lähtökohdista mutta halvaantumatta ajatukseen, että luonto ei tarvitse meitä eikä meidän taidettamme? Muun muassa näitä on mietitty Taideyliopiston Kuvataideakatemian Kuninkaansaaressa avautuvaa Island of Relations -näyttelyä suunniteltaessa.

Person on Kuninkaansaari shore looking over the sea
Photo: Tero Nauha

On tuulinen heinäkuun päivä, ja Cáit Ní Dhuinnínia väsyttää. Hän on viettänyt yön yksin teltassa Kuninkaansaaressa, ja myrsky on pitänyt häntä hereillä. On pelottanutkin.

Irlantilainen Ní Dhuinnín on yksi Taideyliopiston Island of Relations -näyttelyyn osallistuvista opiskelijoista. Näyttelyn 17 teosta – installaatioita, performansseja, ääni- ja videotaideteoksia – levittäytyvät elo- ja syyskuussa ympäri Kuninkaansaarta.

Osana omaa teostaan Ní Dhuinnín on tänä kesänä viettänyt aikaa Kuninkaansaaressa telttailemalla. Tulevan teoksen työnimi on ”I don’t want anything from the island and I don’t think the island wants anything from me”.

En halua saarelta mitään, enkä usko että saari haluaa minulta mitään.

Jotain hän on kuitenkin saarelta löytänyt. Ní Dhuinnínin vyötäröllä roikkuu nippu veden ja sään kuluttamia, mutta edelleen värikkäitä – sinisiä, punaisia, vihreitä, keltaisia – ohuita pillimäisiä muovinpätkiä.

Yhden hän poimii mukaansa kapealta kannakselta, joka yhdistää Kuninkaansaaren Vallisaareen.

”En tiedä mitä nämä ovat tai mistä ne ovat tulleet, mutta minusta ne ovat hienoja.”

Ní Dhuinnín kerää erikoisia muovinpätkiä rannoilta pitääkseen saaren siistinä, ja ehkä myös materiaaliksi tulevaa teostaan varten. Sen lopullista muotoa hän ei vielä tiedä, eikä se tunnu niin tärkeältäkään.

”Mitä enemmän vietän aikaani täällä, sitä vahvemmin tunnen, ettei saari tarvitse minua. En tiedä haluanko tuoda tänne mitään tiettyä teosta, mutta voin olla saaren todistajana.”

Lähtökohtana saaren käsite

Island of Relations -näyttely on syntynyt osana Kuvataideakatemian kurssia, jota ovat vetäneet esittämiskäytäntöjen professori Anna-Kaisa Rastenberger ja tila-aika taiteen professori Ulrika Ferm. Kurssille on osallistunut sekä kuvataide- että kuraattoriopiskelijoita, jotka ovat työstäneet tapahtumaa yhdessä.

Näyttelyn yhtenä tausta-ajatuksena on ollut saari filosofisena ja teoreettisena käsitteenä. Kuten kysymys siitä, onko saari itsenäinen, eristetty kokonaisuus ”vai itseasiassa metafora yhteenliittymiselle”, Rastenberger sanoo.

”Meidän ajatuksemme on, että saari ei ole erillinen yksikkö vaan olemassa ainoastaan suhteessa toisiin: mereen, mantereeseen ja niin edelleen.”

Näyttelyn teoksiin on vaikuttanut vahvasti itse Kuninkaansaari paikkana. Kaikki työt on tehty ja suunniteltu suoraan saarelle.

Opiskelijat ovat tutkineet Kuninkaansaaren erikoislaatuista kulttuurihistoriaa osana Helsingin puolustusjärjestelmää, sen geologisia kerrostumia, villinä rehottavaa luontoa ja ekosysteemejä.

Alun perin Rastenbergerin ja kurssilaisten ajatuksena oli viettää aikaa saarella eri vuodenaikoina yhdessä telttaillen ja teoksia työstäen. Koronan vuoksi se oli mahdollista vain viime syksynä.

”Työt olisivat varmasti muotoutuneet erilaisiksi, jos olisimme päässeet saarelle myös keväällä. Nyt prosessiin on liittynyt enemmän kuvittelua. Mutta ei kuvittelu välttämättä ole paha asia. Helsingissä olemme olleet onnekkaita, kun olemme sentään päässeet ulos.”

Vaikka yhteisiä reissuja ei voitu lähiopetuksen lakkauttamisen vuoksi keväällä järjestää, opiskelijat ovat saaneet kesän aikana käydä saarella itsenäisesti.

Ekologinen arvopohja

Toinen lähtökohta näyttelylle itse saaren lisäksi on ollut ekologinen ja poliittinen. Suurin osa Kuninkaansaarta on suunniteltu suojeltavaksi luonnonsuojelualueena, mikä asettaa näyttelylle omat reunaehtonsa.

”Olemme pohtineet, miten taidetta voi esittää ja tehdä esitettäväksi kestävästi ympäristössä, joka itsessään on hyvin herkkä. Lähtökohtana on ollut ympäristön ja ei-inhimillisten elementtien arvostaminen. Se mitä me saarella teemme, ei saa millään tavoin rasittaa sen ekosysteemiä”, Rastenberger sanoo.

Kysymys taiteen ja ympäristön suhteesta on ajankohtainen – ja hankala. Taiteen tekeminen tuottaa jätettä, kuluttaa energiaa ja käyttää materiaaleja siinä missä muutkin tuotannonalat.

Luonto ei ihmisen tekemää taidetta tarvitse, pikemminkin päinvastoin.

”Yksi reaktio voisi olla, että on parempi olla kokonaan tekemättä taidetta. Toisaalta uskon, että taiteen potentiaali kulttuurisena herättelijänä ja muutoksen ajajana on hirveän tärkeä.”

Taideteokset voivat auttaa kiinnittämään huomiota johonkin sellaiseen, mitä ei ehkä muuten näkisi, Rastenberger sanoo. Kuten vaikka kallioihin, jotka ovat olleet paikallaan miljoonia vuosia, tai siihen, miten nopea elämän- ja kulutustahtimme nykyään on.

Tai omaan lähiympäristöön ylipäätään.

”Ja se on minusta tosi arvokasta.”

Muovin kauneus ja luonnon syklit

Myös Ní Dhuinnínin työskentelyn taustalla on vaikuttanut tietoisuus ekologisesta kriisistä ja ihmisen vaikutuksesta luontoon. Taiteentekoa se ei välttämättä edistä, vaan voi halvaannuttaa kokonaan, Ní Dhuinnín pohtii.

”Päätin tänne tullessani, etten yritä vältellä konfliktoivia ajatuksia, vaan löytää pehmeitä keinoja kohdata ne ja mennä niistä läpi”, Ní Dhuinnín sanoo.

Esimerkistä käyvät värikkäät muovinpätkät Ní Dhuinnín vyötäröllä. Ne roskaavat ympäristöä, päätyvät kalojen sisuksiin, hajoavat mikromuoviksi eivätkä maadu millään.

Ja ovat ah niin kauniita.

”Olen täällä tajunnut, että rakastan muovia, sen värejä, sitä miltä se näyttää. Se on hassua ja ristiriitaista, kuin salainen pahe.”

Saarella aika hidastuu ja pysähtyy. Pienet muutokset tulevat selvemmin näkyviin: ihmisten jättämät jäljet, myrskyn kaatama puu. Aallot hakkaavat rantaan, vuorovesi peittää ja paljastaa, aurinko kuivattaa pärskeet kallioilta.

”Syklit, kuten auringonkierto, tulevat täällä näkyvämmiksi. Kun on rajallinen määrä paikkoja, joihin voi mennä, palaa aina samoihin paikkoihin, siinäkin on jokin sykli. Jotkut paikat tulevat tärkeämmiksi, intiimimmiksi.”

Dhuinnínin Island of Relations -näyttelyyn tuleva teos voi koostua muovinpätkistä ja saarella ajatelluista ajatuksista ja siellä luetuista kirjoista syntyneestä tekstistä.

Tai sitten se voi olla saari itse, sen paikat ja syklit: meri, aurinko, tuuli, metsät, kalliot, aallot.

Teksti: Silja Ylitalo

Saari 2020 -ohjelman avajaisia vietetään 20.8. Ensimmäinen yleisölle avoin esitys järjestetään 11.8. Ohjelma jatkuu 25.9. asti.