Photo: Laura Sorvari
Nuuk. Ukkusissaaq, elokuu 2018.

Adalbertstrasse, toinen

|
Blog

Hermannplatz, toinen

Viimeisen vuoden aikana olen asunut Kalliossa, Vallilan kupeessa, Alppilan kupeessa, Arabianrannassa, Chiclanassa Cadizissa, Turussa, Nuukissa, Berliinissä Neuköllnissä, Weddingissä, Kreuzbergissä ja taas Neuköllnissä. ”Jonnekin kuuluminen” tai jonkin paikan kotoisaksi tunteminen tuntuu kaukaiselta. Eristäytymisen ja katoamisen ajatus matkustaessa liittyy laumasta erkaantumisen pelkooni.

Tällainen vuosi on mahdollistanut sen, että on helppo katsella asioita, ihmisiä ja ihmisten elämiä ulkoapäin, mutta se on pakottanut katsomaan itseä sisältäpäin. Joko olen löytänyt itsestäni kodin ja kuulumiseni paikan, tai olen löytänyt itseni hyvin levottomasta pinteestä, jossa olen vieraana itselleni vieraassa paikassa. Viimeisen vuoden olen kokenut oloni enimmäkseen näkymättömäksi, parasiitiksi, anonyymiksi, vieraaksi. Vapaus on vilahtanut päivieni lomassa, korkealla maan tasosta tai metrosumassa ruuhka-aikaan. Kotoisuuden tuntu on asunut kahvikupin korvan muodossa, katukivetyksen laattojen muodoissa, jonkun ihmisen tavassa vältellä katsekontaktia tai luokkatilan järjestäytymisessä. The idea of home refers to spaces of familiarity, comfort, and emotional attachment, and feelings of security generate a sense of belonging in an unfamiliar or unsecure environment. (Yuval-Davis, 2006).

Reissuni Grönlannin Nuukiin elokuussa 2018, kiipeileminen Espanjassa ja elämäni Berliinissä 2018-2019 alkoivat ikään kuin kutoa samanlaisten kokemusten mattoa. Asioiden välille alkoi reissuissa muodostua ihmeellisiä merkityksiä ja suhteita. Mitä enemmän koin irrallisuuden tunteita, loin merkityskudelmia sattumanvaraisten tapahtumien, tilanteiden ja vahinkojen välille. Tiedän myös tulevan vuoden sisältävän satunnaista keikkaa ulkomailla, arjen ailahtelevaisuutta ja prekaariutta. Mietiskelen, miten sellainen voisi kestää, mihin suuntaan siinä ihminen kasvaa?

Reissuista ei ehkä tiedä moni, mutta ne ovat mahdollistaneet muutoksen, jonka kautta voin muuttaa elämääni enemmän.

Istuin pehmeällä tuolilla pehmeillä istuinluillani ja mäyssäsin auringonkukansiemeniä heilani ja ystävieni kanssa. Vanha heilani Suomesta oli käymässä ja opetin häntä avamaamaan siemenen kuoria ja onkimaan siemeniä kielen avulla. Siinä hetkessä koin tunteen, jossa kuuluin johonkin, jossa tunnen tämän tilanteen kotoisuuden.

Mitä olen oivaltanut:

On vaikeaa kokea yhteenkuuluvuuden tunteita.

On vaikeaa tehdä työtä yksin, olisi pitänyt harjoitella työn jakamista enemmän, jo sen aikaisissa vaiheissaan.

Tein virheen yrittäessäni täyttää sekä suunnittelijan että tanssijan positioita samanaikaisesti sekä yrittäessäni simuloida esitystä, jonka halusin tehdä.

Rahaa on, rahaa ei ole.

Usein olen ujo, usein vähemmän kuin luulen olevani. Kehon liikutteleminen rytmissä muiden kanssa helpottaa.

- Laura Sorvari, tanssijantaiteen maisteri, 2. vuosikurssi, vaihto-ohjelmassa Berliinsissä SODAssa 2018-2019 talvilukukauden. Laskeutumisia teosta voi nähdä Berliinissä 8.2 ja 15.2, sekä Helsingissä Teatterikorkeakoulussa viikoilla 9-10 -