Tekijänä koollekutsuja

|
Blog

ED eli dramaturgi tekijänä: ystävyys esityksen tekemisessä, koollekutsuminen, metamorfoosi esiintyjästä tekijäksi, poisoppiminen

Esitysdramaturgian maisteriopintojen  eli ED-opintojen ensimmäinen vuosi on takana. Opinnot sisälsivät muun muassa Esitysdramaturgian seminaarin, jossa aiheena oli tekijyys, ja Esitysdramaturgian työpajan, jossa tutkittiin muun muassa livedramaturgiaa, työskentelyä scoren pohjalta ja tehtäväpohjaista työskentelyä. Teoreettisessa seminaarissa tekijyyttä ja tekijän käsitettä lähestyttiin artikkeleiden, katseluiden, ja keskustelujen avulla. Dramaturgian blogissa julkaistaan neljä esitysdramaturgian opiskelijat esseet, joissa tekijyyttä pohditaan eri näkökulmista. Ensi syksynä tulevat ensi-iltaan kurssin ensimmäiset taiteelliset lopputyöt, ensimmäisenä Louna-Tuuli Luukan Tuhokellari (tuotanto Todellisuuden tutkimuskeskus/Teatterikorkeakoulu).
 

Tarkastelen tässä esseessä teatterin työrooleja, etenkin esiintyjän ja ohjaajan, ja niihin liittyviä valtaa ja hierarkioita. Ehdotan perinteisten työroolien ja hierarkioiden purkamisen työkaluksi koollekutsumista. Näkemykseni mukaan koollekutsumisen tekoon ja ideaan sisältyy ajatus työroolien neuvottelusta, vastuun ja vallan jakamisesta ja yhteisten päätösten tekemisestä. Käsittelen työrooleihin sisältyvää valta-asettelua Annette Arlanderin esintyjän ja tekijän eroavaisuuksiin perustuvan taulukon avulla.
 

Teatterin työroolit ja tekijyys

Vuonna 2010 julkaistiin suomalaista vapaata teatterikenttää tarkasteleva Annukka Ruuskasen toimittama Nykyteatterikirja. Kirjassa viitataan useasti nykyteatterin yhtenä piirteenä olevan perinteisten työroolien hämärtymisen (esim. Arlander 2011, 87 ja Helavuori, 101; Numminen 2011, 35). Seitsemän vuotta myöhemmin nykyteatteri-sanaa ei enää kuule käytettävän teatterikentän keskusteluissa. Luulen esitystaiteen eräänlaisena kattoterminä korvanneen nykyteatteri-sanan ja toisaalta teatterin nielaisseen nykyteatterin keinoja ja ilmentymiä alleen. Sen sijaan keskustelut työrooleista ja niihin kietoutuvasta vallasta jatkuvat kiivaina. Yksi näistä keskusteluista liittyy ylhäällä mainittuun perinteisten työroolien hämärtymiseen ja roolien korvautumiseen tekijällä yleensä, vastaparina toteuttajalle, ainakin vapaan kentän produktioissa ja työryhmissä.

Tekijä-keskustelu on ollut ajankohtaista opinnoissani Teatterikorkeakoulussa. Maisteriopiskelijoiden aloitusseminaarissa Suomenlinnassa syyskuussa 2017 kävimme eri kokoonpanoissa kuusi ryhmäkeskustelua vapaalla otsikolla. Jokaisessa näissä keskustelussa mainittiin joko jaettu tekijyys, tai halu tai toive toteuttaa jaettua tekijyyttä. Useissa keskusteluissa juurikin tekijyys nousi jonkinlaiseksi pääteemaksi. Keskusteluiden perusteella kaikki opiskelijat äänisuunnittelijoista tanssijoihin haluaisivat tehdä työtään tekijöinä, ei toteuttajina. Lisäksi osana esitysdramaturgian opintojani on ollut syksyn aikana toteutettu esitysdramaturgiaseminaari, jonka aiheeksi oli valikoitu tekijyys. Tekijyyttä lähestyttiin eri artikkeleiden, esitysten ja keskustelujen kautta.  Tulokulmia tekijyyteen olivat mm. nero-myytti, materiaalisuus ja dramaturgin moninaiset roolit.

Mitä siis on tekijyys? Anette Arlanderin vuonna 2017 julkaistussa artikkelissa ”Mitä tekijä voi tehdä?” tekijyys jaetaan signeeravaan ja valmistavaan tekijä sekä tekijään vaikutuksena. Hahmotan jaottelun esimerkiksi näin: taideteos, joka kuuluu Ai Weiwein tuotantoon (signeeraavana tekijänä on siis Ai Weiwei), teoksen valmistavana tekijänä on toiminut nimettömäksi jäänyt puuseppä. Itse teos on tehty tietyllä vuosikymmenellä tiettyyn kontekstiin (tekijä vaikutuksena). Teatterin kontekstissa signeerava tekijä on usein ohjaaja, valmistaviin tekijöihin lukeutuu useita ammattirooleja ja vaikuttavia tekijöitä ovat mm. vapaan kentän ja vos-rakenteen kontekstit.

Teatterin kentän tekijyyttä voisi analysoida yllämainitun kolmijaon mukaisesti, mutta useammin kuulee kuitenkin puhuttavan tekijästä (tai tekijyydestä) ja toteuttajasta. Tähän kahtiajakoon tiivistyy näkemykseni mukaan myös kysymys vallasta: tekijä on autonominen, toteuttaja toteuttaa jonkun toisen (tekijän) visiota. Teos kuuluu jollekin, joku saa teoksesta kunnian: kuvataiteen kentällä se on signeerava tekijä, teatterin kentällä useimmiten teoksen ohjaaja. Niinpä tekijyyskeskustelussa vaaditaan usein toteuttajien (näyttelijä, suunnittelija) autonomiaa ja tekijöiltä (ohjaajilta) tekijyyden jakamista muun työryhmän kesken. Tekijyyttä halutaan jakaa näkemykseni mukaan seuraavista syistä: halu tulla tunnustetuksi tekijänä, eli taiteilijana, ja pyrkimys järjestää yhdessäolo ja -tekeminen ei-hierarkisesti ja tasa-arvoisesti. Keskittyneen vallan jakamista puoltaa jo se, että valtaa omaavat ovat tutkitusti vähemmän empaattisia kuin keskivertoväestö (Aaltola 2018).

Parhaimmillaan jaettu tekijyys tarkoittaa siis vallan ja vastuun jakautumista, ja irtisanoutumista kapitalistisen järjestelmän kilpailevasta yksilökultista ja siirtymää kohti yhteisöllistä tapaa olla ja työskennellä. Ja pahimmillaan pyrkimys tekijyyden jakamiseen voi johtaa mm. piilovallankäyttöön, klikkiytymiseen, ja epäselvistä työskentelyoloista ja päätöksentekomekanismeista johtavaan pahoinvointiin ja kriiseilyyn.

Ennen nykyisiä opintojani olen opiskellut näyttelijäntyötä ja ohjaamista ja työskennellyt vapaalla kentällä eri työrooleissa (näyttelijänä, ohjaajana, koollekutsujana). Olen kokenut perinteisiin työrooleihin liittyvän historian itselleni raskaaksi ja turhauttaviksi. Viime aikaisissa projekteissani olen toiminut aluksi projektin koollekutsujana, ja prosessin edetessä koollekutsujuuden päälle on kasautunut muita tekijärooleja. Olen toteuttanut projekteissani laaja-alaista tekijyyttä perinteisten teatterin työroolien sijasta. Tämän on mahdollistanut työryhmien pieni koko sekä joustava aikataulutus ja jaettu kokemus yhteisöllisestä ja / tai kokeilevasta taiteen tekemisen mallista.

Annette Arlanderin mukaan esteenä esittävän taiteen uudistumiselle on työnjako esittäjän ja tekijän välillä. Näkisin Arlanderin kritiikin kohdistuvan erityisesti perinteisimpiin  työyhteisöihin (vos-teatterit), sillä vapaalla kentällä esittäjän ja tekijän roolit ovat kokemukseni mukaan lähtökohtaisesti liukuvampia. Tästä jaottelusta seuraa hänen mukaansa muitakin jaotteluita: suunnitelija/ toteuttaja, henkisen/ ruumillisen työn tekijä, teoria / käytäntö, mieli / ruumis. Arlander esittelee seuraavanlaisen skaalan esiintyjyyden ja tekijyyden välille: “ (1) ohjeita toteuttavan tai tulkitsevan esiintyjän, sitten tekijälle (2) materiaalia tuottavan esiintyjän, sitten (3) kokonaisuuden hahmottamiseen osallistuvan esiintyjän, sitten (4) tekijäryhmän jäsenenä toimivan esiintyjän, (5) nimetyn osatekijä-esiintyjän ja toiseen ääripäähän lopulta (6) sekä ideasta ja tuotannosta vastaavan esiintyvän tekijän.” (Arlander 2017, 21)

Alkupäästä jaottelua löytyy esiintyjä, jollaiseksi minua on koulutettu näyttelijäntyön opinnoissani: mahdollisimman muokkautuva näyttelijä, jolla on hallussaan laaja ”työkalupakki” eri teatterin muodoille ja jouhevaan ohjaajan vision toteuttamiseen. Toteuttajan rooli voi koskea myös muita työtehtäviä: äänisuunnittelijaa, valosuunnittelijaa, puvustajaa, jne. Tekijä assosioituu vahvimmiten jaottelussa ohjaajaan. Näiden kahden väliin jää asteikoita, jotka kuvaavat esiintyjän (toteuttajan) kasvavaa vastuuta lopputuloksesta ja prosessista.

Mietin voiko teoksen monimutkaisia valmistusprosesseja purkaa Arlanderin ehdottamaksi asteikoksi. Taulukko soveltunee yksittäisen tekijän käyttöön, oman tekijyytensä analysoinnin tueksi, mutta voiko rymä ihmisiä päästä yksimielisyyteen esiintyjän rooleista, joissa on mielestäni aina enemmän vivahteita ja päällekkäisyyksiä kuin yksiselitteistä toteuttamista tai jäsenyyttä. Minussa herää liuta muitakin kysymyksiä: jos tekijä (ohjaaja) esiintyy, purkaako hänen esiintymisensä hierarkioita? Voiko työryhmässä olla useita tekijöitä ja sen lisäksi toteuttavia esiintyjiä? Ja eivätkö kyseiset roolit vaihtele prossessin aikana? Kuka määritää työryhmän tarpeet? Voisiko koollekutsuja olla henkilö, joka kutsuu koolle ryhmän ihmisiä, jotka määrittelevät roolinsa projektin tai työryhmän tarpeiden mukaiseksi?
 

Koollekutsumisesta

Tarkastelen tässä luvussa koollekutsumista eräänä tapana jakaa tekijyyttä. Käyn läpi tekijyyden ja esiintyjyyden jaottelua Annette Arlanderin esseen pohjalta sekä koollekutsumisen merkityksiä omissa projekteissani.

Koollekutsuminen liitetään arkikielessä kokouskäytäntöihin; asianomaiset ihmiset kutsutaan koolle päättämään ja/ tai keskustelemaan yhteisistä asioista. Esittävän taiteen kentällä koollekutsuminen liittyy omien havaintojeni perusteella tiettyihin projeketeihin tai työryhmiin. Mitä paikkaa koollekutsuja pelaa suhteessa muihin tekijärooleihin esittävän taiteen kentällä?

Esa Kirkkopelto kirjoittaa artikkelissaan ”Erään poron tunnustuksia. Laumaeläin esityksen toisena” (Kirkkopelto, 2018) koollekutsumisesta näin: ”Mikä on koollekutsujan rooli esitysryhmässä ja kuinka se eroaa esimerkiksi ohjaajan tai koreografin roolista? Kokemukseni perusteella vastaus näyttää ilmeiseltä: koollekutsuja kutsuu koolle ryhmän, jollaiseen haluaisi itse liittyä. Koollekutsuja pyrkii siis liittymään ryhmään, jonka kokoaa. Hän pyrkii katoamaan ryhmän ulkopuolisena yksilönä ja tulemaan tasa-arvoiseksi ryhmän jäseneksi, mikä voi esimerkiksi merkitä, että hän myös esiintyy ryhmän esityksissä.” Kuten Kirkkopelto myöhemmin artikkelissaan toteaa, pelkkä koollekutsuminen ei aiheuta tekijyyden jakautumista, vaan sitä pitää aktiivisesti tuottaa vastuun ja vallan jakamisena ja oman roolin rajaamisena. Oman kokemukseni mukaan koollekutsuja voi helposti lipua artikuloimattomaan ohjaamiseen tai johtamiseen, josta seuraa näkymätöntä vallankäyttöä, joka perustuu määrittelemätömään asiantuntijuuteen (koollekutsuja on ryhmän tai projektin alullepanija, joten hänellä ajatellaan olevan jokin ”syvempi” näkemys projektin/ ryhmän luonteesta). On myös eri asia kutsua koolle ryhmä, joka pyrkii jatkuvaan toimintaan kuin esitykseen tähtäävä ryhmä. Näkisin kuitenkin, että koollekutsuminen voi mahdollistaa työtapojen ja -roolien sekä vastuun ja vallan neuvottelua paremmin kuin työskentely perinteisen ohjaajavetoisesti. Koollekutsuminen pyrkii tekona ryhmän yhteisen halun artikuloimiseen, toisin kuin tekijä joka kokoaa ympärilleen ryhmän ihmisiä toteuttamaan tekijän visiota.

Kehitin itselleni koollekutsujan roolin sen jälkeen kun totesin, etten halua ohjata. Ensimmäinen projekti, jossa toimin koollekutsujana oli kesällä 2017 toteutettu I <3 Iijoki. Sen jälkeen olen toiminut koollekutsujana seuraavissa projekteissa: Toinen keskus, Ranskalainen matinea ja työn alla oleva Metsän hallitus. Hahmottelen seuraavaksi mitä koollekutsuminen ja tekijyys-esiintyjyys Arlanderin skaalaa seuraten ovat tarkoittaneet kyseisissä projekteissa.

I <3 Iijoki oli kesällä 2017 Iijoella toteutettu monitaiteinen esityssarja. Sain idean projektiin talvella 2015. Tiesin, etten halua ohjata esitystä, joten mietin millaisella rakenteella olisi mahdollista työskennellä kollektiivisesti, mutta joidenkin sovittujen rakenteiden sisällä. Päätin haluavani ryhmään itseni lisäksi kolme eri alojen taiteilijaa. Ehdotin heille seuraavaa: ”Soudamme Ii-joen kirkkoveneellä ja pysähdymme sen varrelle esiintymään noin viisi kertaa. Esityksessä jokainen taiteilija on vastuussa yhdestä osiosta (kesto noin 15min), jonka lisäksi suunnittelemme yhdessä esityksen alun ja lopun. Esityksen teema on Iijoki.” Jotten ajautuisi koollekutsujasta huomaamattani vetäjäksi tai ohjaajaksi, oli minun jaettava vastuuta aktiivisesti ja hyväksyttävä se, että minulla ei ole sen suurempaa valtaa päättää esityksen sisällöstä tai muodosta kuin ryhmän muillakaan jäsenillä. Pitkä historiani Iijoen kanssa aiheutti kuitenkin sen, että minulla oli enemmän asiantuntijuutta itse joesta ja siihen kietoutuvasta elämästä kuin muilla työryhmän jäsenillä. En lähtenyt liikkeelle yhtä tyhjältä pöydältä kuin he. Lisäksi koulutustaustani vaikutti siihen, että otin ja minulle annettiin ryhmänvetäjyyteen liittyviä tehtäviä. Jaoin vastuuta muille työryhmän jäsenille niin apurahahakemusten lähettämisessä kuin vetovastuissa, joka edesautti johtajuuden jakautumista. Oma osioni koostui kirjoittamastani tekstistä, jonka myös itse toteutin. Tämän lisäksi toimin näyttämökuvan osana muiden osioissa, sekä juonsin tiettyjä osioita. Ajattelen toimineeni jossain vaiheessa projektia ja esitystä kaikissa Arlanderin skaalan rooleissa. Tästä voimme päätellä projektissa toteutuneen pyrkimyksen jaettuun tekijyyteen. Itse esitys vastasi aika lailla alkuperäistä ideaa. Siis antamani raami mahdollisti suhteellisen lyhyessä ajassa (varsinainen harjoituskausi kesti 5 viikkoa) moniäänisen teoksen syntymisen, jolla ei ollut yhtä signeeraavaa tekijää.

Tästä huolimatta totesin, että erityisesti kollektiivinen työskentely hyötyisi keskustelua ja päättämistä rajaavista tai artikuloivista työkaluista. Erilaiset työtavat ja niistä aiheutuneet epäselvyydet aiheuttivat epämiellyttäviä keskusteluja, joissa oli vaikea hahmottaa mistä oikeastaan puhuimme. Koin esimerkiksi suurena sisällöllisenä asiana kuvataiteilijan ennen varsinaista harjoittelua valmistamat muoviset asut, joista ei oltu keskusteltu ryhmän kesken etukäteen. Hänen työskentelynsä taas perustuu konkreettiseen tekemiseen, materiaalikokeiluihin. Ainut tapa hänelle ajatella, ja lähestyä teosta, oli konkreettinen tekeminen, tässä tapauksessa muoviset asut. Minä olin hetken aikaa järkyttynyt ja toin sen ilmi ja sen jälkeen hyväksyin, että esityksessä tulee olemaan muovisia asuja. 

Toinen keskus on paikkasidonnainen esitysten sarja, josta on nähty kolme ulostuloa ajanjaksolla 2016-2017. Esityssarjaa on tarkoitus jatkaa. Esityksissä Toisen keskuksen elementit muokkaantuvat kulloiseenkin esitypaikkaan sopiviksi ja luovat tarvittaessa uusia elementtejä. Ensimmäisessä osiossa olin ainoa ihmistekijä,  ei-inhimillisinä työryhmän jäseninä minulla olivat sammal, salaatit ja Pelle-koira. Työskentely ei-inhimillisten tekijöiden kanssa tarkoitti minulle ajan ja huomion antamista heille ja sopeutumista heidän ajallisuuteensa ja huomiokenttäänsä. Analysoin seuraavaksi salaatin esiintyjä-tekijyyttä Arlanderin skaalassa. Salaatti kasvaa pihallani, ja vetää huomiotani puoleensa. Se vaatii hoitoa: kastelua ja suojaa. Hoitaessani salaattia kiinnostun siitä. Miten salaatti elää, millainen se on? Salaatti alkaa tuottaa materiaalia teokseen (skaalan kohta 2). Se reagoi ohjeisiini (kastelu, lannoite), välillä tosin odottamattomasti (skaalan kohta 1). Tuotannollisiin asioihin salaatti ei osallistu (kohta 6), mutta koen sen kuuluneen tekijäryhmään itseni, koiran ja sammaleen kanssa (kohta 4).

Työskentely ei-inhimillisten tekijöiden kanssa on tuonut minulle näkyväksi vallan ja tekijyyden monimutkaisuuden. Valtaa voi olla tekemättä jättäminen ja tilan antaminen mukaillen Tuija Kokkosen ajatusta heikosta toimijuudesta (Kokkonen 2017). Heikko toimijuus on keino tehdä näkyväksi ja antaa tilaa esityksen kontekstissa ei-inhimillisille toimijoille. Kokkosen töissä se on tarkoittanut mm. esitysten tekemistä ulkotiloissa sekä aistien virittämistä ympäristön kokemiseen toisin. (Kokkonen 2017, 168). Olen joutunut pohtimaan vastuun kysymyksiä vielä tarkemmin kuin työskennellessäni inhimillisten tekjöiden kanssa, jolloin helpommin olettaa ja pitää itsestäänselvyytenä tekijöiden vastuuta itsestään. 

Seuraaviin osioihin pyysin mukaan inhimillisiä teatterintekijöitä. Ihmistekijöiden koollekutsumisen raami oli tiukempi kuin I <3 Iijoessa: esittelin heille esityspaikan ja rungon esityksen kululle. Koska en pystynyt maksamaan ihmistyöryhmäläisille reilua palkkiota (ei-inhimisille tekijöille ajattelin palkkioksi riittävän sen etten vahingoita heitä, vaan pyrin hoivaamaan heitä), teroitin heille, että he voivat osallistua projekteihin haluamallaan tavalla, esim. yhdellä laululla tai ajatuksella. Koollekutsumisen ajatus tai teko oli tässä projektissa ennen kaikkea kutsu muille työryhmäläisille ja itselleni mahdollisimman dialogiseen ja omaehtoiseen työtapaan. Pyrin antamaan prosessissa ja teoksessa tilaa muille tekijyyksille (inhimillisille ja ei-inhimillisille) ja asettumaan välillä muiden tekijöiden ohjeiden toteuttajaksi ja tulkitsijaksi.

Ranskalainen matinea on koollekutsumani 12 esityksen sarja Talvipuutarhassa. Toinen taiteilija (tai tieteilijä) valmistaa kanssani kahdessa viikossa kaksi kertaa toistettavan esityksen. Esitys perustuu toisen tekijän ranskalaiseen lempikirjaan. Sarjasta on tehty tähän mennessä yksi osa syyskuussa 2017, seuraavat kaksi osaa nähdään keväällä 2018. Esityssarjan työskentelymuotona on työparius. Asetun dialogiseen työskentelysuhteeseen toisen tekijän kanssa. Esityksen loppumuoto on hyvin vapaa, installaatiosta näytelmään tai luentoon. Ponnikkeena esityssarjalle oli haluni päästä työskentelemään eri alojen ammattilaisten kanssa kevyellä rakenteella. Esityssarjan yhdeksi teemaksi itselleni nousee myös työskentelyn tutkiminen: miten eri tavoin esityksen tekoa voi lähestyä. Työskentelemme tekijä-esiintyjinä (Arlanderin skaalassa kohta 6). Koollekutsuin siis joukon ihmisiä, jotka jakavat saman intohimon (ranskalaisen kirjallisuuden), jonka pohjalta lähdimme kuvittelemaan taiteellisia ulostuloja yhdessä.

Aluillaan oleva Metsän hallitus-projekti lähti halustani suojella jäljellä olevat suomalaiset ikimetsät. Kutsuin koolle ihmisiä, joiden ajattelin jakavan jollain tavalla haluni, joko perustuen heidän aikaisempiin töihinsä tai heidän kanssaan käymiini keskusteluihin. Ennen ensimmäistä yhteistä tapaamista olin päättänyt projektin aiheeksi suomalaisen metsän ja suhteemme siihen, työryhmän ydinjäsenet (dramaturgi Iida Hämeen-Anttila, tila- ja valosuunnittelija Milla Martikainen ja äänisuunnitelija Johanna Puuperä) sekä pyrkimyksen tavoittaa mahdollisimman laaja yleisö tarjoamalla projektia yhteistuotannoksi kaupunginteattereille. Milloin työskentely on koollekutsumista, milloin projektin vetämistä? Artikuloin tapaamisessamme, ettei minulla ole lähtökohtaista halua toimia ohjaajana yksin. Iida sanoi, että häntä kiinnostaisi ohjaaminen. Sovimme ryhmän kesken ohjaavani projektin yhdessä Iidan kanssa. Milla kokee olevansa vahvasti konseptoija tai tekijä pikemminkin kuin valo- tai tilasuunnittelija. Lisäksi hänellä on meidän ryhmässämme eniten tietämystä metsäalasta, sillä hän on ollut mukana useassa metsää käsittelevässä projektissa. Koollekutsumisen jatkona voisi siis nähdä työryhmän neuvottelun työrooleista ja vastuista, kenenkään koulutustausta ei määrittele työroolia lähtökohtaisesti. Usein ohjaajalle kasaantuvaa vastuuta jaetaan työryhmän kesken. Metsän hallitus-esityksessä esintyjät tulevat todennäköisetsi olemaan kaupunginteatterin näyttelijöitä, joten koollekutsuminen ja siitä seurannut työroolien ja vastuun neuvottelu jää suunnittelevan työryhmän sisäiseksi. Voi siis olla että Arlenderin kaavion kulua mukaillen esiintyjät toteuutavat suunnittelevan työryhmän visiota. 

Lopuksi

Koollekutsuminen ei tekona itsessään tarkoita vallan jakautumista tai työroolien uudelleenmäärittelyä. Se voi kuitenkin toimia kutsuna neuvotteluun tasa-arvoisista tai ryhmälle tarpeellisista työskentelyoloista. Ennen kaikkea kutsuessani koolle asetan jonkin asian tai ilmiön työskentelyn lähtökohdaksi, jota seuratessa voimme hahmotella asiaan sopivat työskentelyroolit ja -tavat. Koollekutsuminen ujuttaa teatterin tekemiseen poliittisen  ja yhteisöllisen ulottuvuuden: ryhmä ihmisiä kokontuu keskustelemaan ja päättämään yhteisistä asioista, koollekutsumisen arkikielisen merkityksen mukaisesti. Mikä on se yhteinen asia, joka vaatii keskustelua ja toimintaa kultakin ryhmältä? Koollekutsuja voi ehdottaa kehikkoa keskustelulle ja päätöksille, mutta erityisesti hän asettaa kehikkonsa avoimen keskustelun ja päätöksenteon alustaksi. Koollekutsuminen hylkää perinteiset teatterin työroolit, tai ainakin asettaa ne yhteisen keskustelun alaisiksi. Tämä keskustelu, johon kietotutuu työryhmän jäsenten odotukset, pelot ja toiveet, hyötyy sitä jäsentävistä työkaluista, ja yksi niistä on Arlanderin taulukko.

Kirjoittaja: Hanna-Kaisa Tiainen

Lähdeluettelo

Aaltola, Elisan haastattelu (2018): http://alusta.uta.fi/artikkelit/2018/01/04/kirjasta-empatia-myoetaeelaemisen-tiede.html (Luettu 11.3.2018)

Arlander, Annette (2017): ”Mitä tekijä voi tehdä?” Teksti perustuu luentoon Teatterintutkimuksen seuran syyspäivillä “Tekijä, esitys ja yhteiskunta” 23.11. 2012. https://howtodothingswithperformance.files.wordpress.com/2017/02/teats6_arlander.pdf. Luettu 20.1.2018.

Kirkkopelto, Esa (2018): ”Erään poron tunnustuksia. Laumaeläin esityksen toisena”. Näyttämö ja Tutkimus 7. Esitys ja Toiseus. Teatterintutkimuksen Seura. Teos julkaistaan lähikuukausina, esseessä käytetty Kirkkopellon sähköisesti lähettämää versiota.

Kokkonen, Tuija (2017): ”Esityksen mahdollinen luonto -suhde ei-inhimilliseen esitystapahtumassa keston ja potentialisuuden näkökulmasta”. Helsinki: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu.

Ruuskanen, Annukka (toim.) (2011): Nykyteatterikirja 2000-luvun alun uusi skene. Helsinki: Like-kustannus.

Suominen, Sinikka (2018): Elisa Aaltolan haastattelu: http://alusta.uta.fi/artikkelit/2018/01/04/kirjasta-empatia-myoetaeelaemisen-tiede.html (Luettu 11.3.2018)

Esitykset

Toinen keskus (2016-)

Kaiku-klubin sisäpiha, Helsinki, 11.6.2016

Esiintyjät: osterit, Pelle, salaatti, Hanna-Kaisa Tiainen.

Toinen keskus: Ateneumin luontopolku

Ateneum, Helsinki, 29.9.2016

Esiintyjät: Micha Goldberg, Viljami Lehtonen, limoviikuna, Veera-Maija Murtola, Hanna-Kaisa Tiainen.

Toinen keskus: Pasila

Pasilan ratapiha, Helsinki, 2.8.2017

Esiintyjät: dodolaiset, Micha Goldberg, Viljami Lehtonen, mehiläiset, Veera-Maija Murtola, salaatti, Hanna-Kaisa Tiainen.

I <3 Iijoki (2017)

Iijoki ja Taivalkoski, Pudasjärvi, Yli-Ii, Ii, Karhusaari, 4.7.

Työryhmä: Anni Arffman, Taija Jyrkäs, Anssi Laiho, Anni Rissanen ja Hanna-Kaisa Tiainen.

Ranskalainen matinea (2017-)

Talvipuutarha, Helsinki, 23.9.

Kadonnutta aikaa etsimässä-työryhmä: Aleksi Holkko, Talvipuutarhan kasvit ja Hanna-Kaisa Tiainen