A chart of Mars, illustration by Sir Robert Stawell Ball

Luonnoksia planeetaksi / klassikoksi

|
Blog

Yana Ross piti syyskuussa kaksiviikkoisen Adapting classics-kurssin ohjauksen ja dramaturgian maisteriopiskelijoille. Kurssin tarkoituksena oli avata sovitukseen ja päällekirjoittamiseen liittyviä dramaturgisia kysymyksenasetteluja konkreettisten näytelmäesimerkkien - kuten Tsehovin, Ibsenin ja Strindbergin kautta.

Mikä on sovitus? Mistä silloin puhutaan, mitä silloin sovitetaan, muotoa vai sisältöä?

Miten klassikot asettuvat tämän vuosituhannen kontekstiin? Onko yritys säilyttää niin sanottu klassikko sen jonkinlaisessa ”alkuperäisyydessään” aina tuhoontuomittu?

Yana Rossin mukaan Tsehov ei kestäisi katsoa tässä ajassa  (2010-luvulla) yhtäkään valkoista iltapukua tai samovaareja sisältävää tulkintaa näytelmistään, vaan ampuisi Kalashnikovilla säpäleiksi tuon ”oikeantyylisen klassikkotulkinnan”. Tsehov on ollut moderni kirjailija, sykähdyttävä ja säväyttävä, jopa provokatorinen - ehkä oman aikansa Knausgård - tuodessaan teksteissään esiin niin omaa henkilöhistoriaansa ja suhdekiemuroitaan.

***

Eleanor Fuchs kirjoittaa esseessään EF’s visit to a small planet: some questions to ask a play (julkaistu teoksessa The Routledge Companion to Dramaturgy, toim. Magda Romanska) ettei klassikkonäytelmäkään ole muodoltaan litteä ja yksiulotteinen (ainoastaan) kirjallinen teos. Fuchsin mukaan (klassikko)näytelmä tulisi aina nähdä omana maailmanaan, johon pätevät omat luonnonlakinsa. Luonnonlait, jotka eivät liity ainoastaan näytelmän kieleen, henkilöihin ja heidän välisiinsä motiiveihin, vaan myös kaikkeen muuhun. Kyse on ennen kaikkea mielikuvista - ensimmäisistä sellaisista, jotka lukijalla heräävät.

Fuchsin mukaan näytelmästä tulisi muovata silmiensä edessä pallo, jonkinlainen planeetta. Tarpeeksi iso hahmotettavaksi, mutta tarpeeksi pikkutarkka yksityiskohdille.

Tämä planeetta edustaa niin sanottua näytelmän maailmaa.

Ohessa vapaasti suomennettuna kysymyksiä, jotka Fuchsin mukaan tulisi aina kysyä näytelmältä sen luettuaan.

1. Millaisen tila, maisema? Onko se ulkotila vai sisätila? Ahdas vai tilava? Onko se maisema, jossa on asemia toisensa perään suoralla tiellä vai kenties maisema, jossa vuoret ja kylät vaihtelevat summittaisesti?

2. Millainen aika? Onko se lineaarinen vai seisooko se paikallaan? Miten aikaa ilmaistaan - kellolla, auringonnousuilla ja -laskuilla?

3. Millainen säätila? Onko siellä kylmä vai kuuma? Onko siellä myrskyjä, auringon- tai kuunpimennyksiä? Onko siellä vuodenaikoja? Nouseeko aurinko enää ollenkaan?

4. Sosiaaliset suhteet? Onko planeetalla arvohierarkioita tai luokkajakoja? Kuka on sosiaalisten suhteiden keskiössä? Millaisia ryhmiä sosiaalisista suhteista muodostuu?

5. Millaisia mielentiloja? Iloista, surullista, masentunutta? Millaisia sävyjä se sisältää? Herkkiä, väkivaltaisia vai jotain muuta? Miten mielentiloja luodaan - värien,  muotojen, musiikin kautta?

6. Mikä muuttuu tai mikä pysyy samana? Sisältääkö näytelmä jonkun keskeiskuvan tai -tilanteen, johon palataan? Muuttuuko kieli, tunnelma, maisemat?

***

Clare Foster kirjoittaa kirjan On repetition - writing, performance, art jälkisanoissa, että klassikkojen uudelleentekemisessä on myös kyse toistosta. Uudelleentulkinta - sovitus - toistaa aina jotakin alkuperäisestä, varioi sitä ja muuttuu sitä kautta jälleen uudella tavalla uudessa ajassaan ajankohtaiseksi ja mielenkiintoiseksi.

Mikä tahansa toistettava, uudelleentulkittava taideteos voidaan nähdä jonkinlaisena kollektiivisena lopputuloksena: se on aikaansa sidottu otos sen nähneistä ja sitä eri lähtökohdista lähestyvistä yleisöistä.

Mitä enemmän sitä on toistettu, sitä enemmän se sisältää myös vaihtelua. Se, mitä ajatellaan kun istutaan ”kreikkalaisen näytelmän” katsomossa, riippuu tässä ajassa suuresti siitä suhteesta tai tietoisuudesta, mikä katsojalla on aiempiin tulkintoihin.

Kärjistäen: kymmenen Oidipusta nähnyt katsoo Oidipusta eri tavalla kuin katsoja, joka ei tiedä Oidipuksesta mitään.

Clare Foster kysyy, voimmeko ymmärtää tässä ajassa ja paikassa kreikkalaista näytelmää (siten kuten se on ymmärretty silloin)? Mitä tunnistamme siitä (omasta ajastamme)? Hävittääkö toisto jotain vai tuoko se asioita eri tavalla esiin?

***

Sovittamisessa on minulle kyse suhteista, niiden muokkaamisesta ja uudelleenmäärittelystä. Mitä asiat tarkoittavat uudessa kontekstissaan, tässä ajassa?

Suhteita näytelmän kontekstissa voivat olla esimerkiksi sen sisältämät perusjuonet, tietyt arkaaiset näytelmän rakennuspalikat juonesta henkilöhahmoihin tai asioiden käsittelyssä.

Adaptaatio (englanniksi adaptation) on suomeksi ymmärrettynä biologinen termi. Adaptaatioksi nimitetään biologian tutkijoiden piirissä minkä tahansa eliön ominaisuutta, jonka ajatellaan lisäävän eliön kelpoisuutta - ts. piirre on adaptiivinen, jos tuo piirre edistää yksilön / sosiaalisen ryhmän elossa säilymistä tai lisääntymistä.

Biologisen käsityksen kautta löydän myös jotakin näytelmään pätevää. Klassikko jatkaa elinkaartaan teoksena juuri sovituksena, johon on tuotu jotakin lisää. Se säilyy erilaisuutensa kautta suhteessa alkuperäisteokseen.

Teksti: Iira Halttunen

***

Tekstissä hyödynnetyt tekstilähteet:

Fuchs, Eleanor: EF’s visit to a small planet: some questions to ask a play

(kirjasta The Routledge companion to dramaturgy, edited by Magda Romanska)

Foster, Clare: Repetition as recognition

(kirjasta On repetition - writing, performance, art , edited by Eirini Kartsaki) 

Tags: