Hahmotelmia ystävyydestä työskentelyn rakenteena

|
Blog

ED eli dramaturgi tekijänä: ystävyys esityksen tekemisessä, koollekutsuminen, metamorfoosi esiintyjästä tekijäksi, poisoppiminen

Esitysdramaturgian maisteriopintojen  eli ED-opintojen ensimmäinen vuosi on takana. Opinnot sisälsivät muun muassa Esitysdramaturgian seminaarin, jossa aiheena oli tekijyys, ja Esitysdramaturgian työpajan, jossa tutkittiin muun muassa livedramaturgiaa, työskentelyä scoren pohjalta ja tehtäväpohjaista työskentelyä. Teoreettisessa seminaarissa tekijyyttä ja tekijän käsitettä lähestyttiin artikkeleiden, katseluiden, ja keskustelujen avulla. Dramaturgian blogissa julkaistaan neljä esitysdramaturgian opiskelijat esseet, joissa tekijyyttä pohditaan eri näkökulmista. Ensi syksynä tulevat ensi-iltaan kurssin ensimmäiset taiteelliset lopputyöt, ensimmäisenä Louna-Tuuli Luukan Tuhokellari (tuotanto Todellisuuden tutkimuskeskus/Teatterikorkeakoulu).

Koen taiteilijana yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdollisuuteni kapeiksi. Silti tuntuu tärkeältä kyetä toimimaan eettisesti, ei pelkästään niin, että tuottaisin sisältöjä, jotka kuvastaisivat tai edistäisivät omia eettisiä arvojani, eikä pelkästään niinkään, että pyrkisin olemaan mahdollisimman reilu työtovereitani kohtaan. Ihanteideni pitäisi voida toteutua myös siinä, miten rakennan omaa praktiikkaani. Konkreettisesti tämä tarkoittaa tietoisia valintoja siitä, millaisilla periaatteilla haluan käyttää ja jakaa valtaa ryhmätyöskentelyssä. Kun kaipaan maailmaa, joka on empaattisempi, minun on myös syytä tarkastella omaa toimintaani sen kautta.

Performanssitaiteilija Orlan sanoi Vimeossa vuonna 2013 julkaistun Omnipresence-performanssinsa yhteydessä antamassaan haastattelussa taiteen olevan hänelle vastarinnan muoto, jonka täytyy hämmentää ajatuksiamme ja kyseenalaistaa ennalta annettuja käsityksiämme. Taide on normin ulkopuolella (Orlan 2013). Hän puhui taiteensa sisällöstä, mutta lausuntoa voi käyttää myös taiteen työskentelykulttuurin tarkastelemiseen. Filosofi ja semiologi Paolo Virno kirjoitti artikkelissaan On the Parasitic Character of Wage Labor työn olevan sosiaalisen kontrollin ensisijainen väline (Virno) 2007, 40. Työnteon imperatiivi on syvällä kulttuurissamme ja sen vakava, jäsentävä rooli elämissämme ajaa helposti käytökseen, jossa yhteisen tehtävän, työn, varjolla laiminlyömme työtovereidemme tunteet tavalla, jolla emme toimisi nk. siviilielämässä. Tämän vuoksi ajattelen, että työskentelyn muuttamisessa ystävällisemmäksi piilee yllättävää kapinallista potentiaalia.

Ystävyys rakenteena

Tutustuin ideaan ystävyydestä työskentelyn rakenteena käydessäni katsomassa Emilia Kokon esityksen Ensi-iltoja 5, johon hän oli kutsunut vieraakseen Nynnyt-kuratointiduon, josta tosin vain Hanna Ohtonen pääsi paikalle, koska Selina Väliheikki oli juuri jäänyt äitiyslomalle. Nynnyt ovat nimenneet ystävyyden työskentelynsä rakenteeksi ja sen ovat todenneet radikaaliksi niin Koneen säätiön viestintäpäällikkö Heljä Franssila, Emilia Kokko sekä näkemäni esityksen yleisö. Pysähdyin asian äärelle, olin yhtä mieltä ja olen edelleen. Se on radikaalia. Esityksessä Hanna luki ääneen Selinalle kirjoittamansa kirjeen, jossa purki osiin sitä, mitä ystävyys ja ystävällisyys tarkoittavat ja mitä eivät. Käytän lähtökohtana sekä huomioita Hannan kirjeestä, että sitä, mikä on oma käsitykseni ystävyydestä.

 

Se, mitä ystävyys ei tarkoita, on pinnallinen ja konformistinen small talk –sosiaalisuus. Ystävyys on jotain, jolla on varaa olla rakastavaa ja kriittistä, koska ystävyys kestää sen. Esityksen yhteydessä käydyssä keskustelussa nousi esiin kysymys, millainen voisi olla rakenne, joka olisi sekä mahdollisimman kevyt ja joustava, että samalla riittävän kannatteleva. Kysymyksen esittäjä vastasi samassa puheenvuorossaan, että ystävyys voisi olla juuri tällainen rakenne.

 

Minulla on ollut varautuneita asenteita ystävyyden ja työskentelyn yhdistämisen suhteen, lähinnä asetelmassa, jossa ystävyys on olemassa ennen yhteistä työskentelyä. Huoleni on ollut, että ystävyydestä vuotaisi työskentelyyn konsensushenkisyyttä, joka rampauttaisi taiteellisia ratkaisuja, tai että taiteelliset tai työmoraaliset erimielisyydet vahingoittaisivat ystävyyttä. Uskon näiden ennakkoluulojen olevan laajemminkin jaettuja. Pyrin hahmottelemaan tapoja, joilla näen ystävyyden rakenteen tukevan työskentelyprosessia, jossa yhdistyvät eettisyys ja taiteellinen tinkimättömyys. Näkökulmani on taiteilijan ja tulkintani ystävyydestä työskentelyn rakenteena saattaa olla osin erilainen, osin samanlainen kuin Nynnyillä. Selkeyden vuoksi kirjoitan ajatellen kahden välistä dynamiikkaa, mutta aihe käsittää myös useamman ihmisen työryhmiä. Ajattelen, että ystävyyden rakenne työskentelyn periaatteena ei edellytä, että työtoverit olisivat ystäviä, vaan että he kohtelevat toisiaan, kuten kohtelevat ystäviään.
 

Mitä ”tekijä” tarkoittaa?

Esitystaiteilija ja tutkija Annette Arlander esitteli artikkelissaan Mitä tekijä voi tehdä? jaottelun työroolien ja taiteilijuuden jakautumisesta kahdella erilaisella skaalalla. Näistä ensimmäinen jäsentää tekijyyttä teatterissa ja jakautuu kahden polariteetin väliin: ”Esiintyjä tekijänä – Tekijä esiintyjänä”. Tässä Arlander ehdottaa ajattelemaan tekijän positiota siitä näkökulmasta, kenen ruumis on esillä, kenen minuudesta ja tarinasta on kyse. Tämä jaottelu tulee tarpeeseen, koska teatteri ei ole enää pitkään aikaan perustunut oletusarvoisesti kirjailijan luomaan tekstiin, vaan esityksen materiaalin lähde voi olla yhtä hyvin esiintyjä itse. Skaalan toisessa päässä on ”ohjeita toteuttava tai tulkitseva esiintyjä”, jota seuraavat ” tekijälle materiaalia tuottava esiintyjä”, ”kokonaisuuden hahmotukseen osallistuva esiintyjä”, ”esiintyjä tekijäryhmän jäsenenä”, ”esiintyjä nimettynä osatekijänä” ja lopulta toisessa päässä ”sekä ideasta ja tuotannosta vastaava esiintyvä tekijä”.

Toinen skaala taas jäsentää sitä, kenen ruumista taiteilija käyttää mediuminaan, ilmaisun välineenä tai kanavana. Skaalan toisessa ääripäässä on muoto ”Muut ihmiset mediumina”, sitä seuraavat ”esittäjä tekijän tulkkina”, ”materiaalia tuottava esiintyjä”, ”kollektiivinen tekijä”, ”esiintyvä taiteilija-tekijä” ja lopulta toisessa päässä ”taiteilijan/tekijän ruumis mediumina”. (Arlander) 2017, 21-22.

Kirjoitan teatteritaustaisen tekijän näkökulmasta, tarkoittaen tekijää, joka voi olla sekä esiintyvä tekijä, että toisia esiintyjiä teoksensa tulkkina käyttävä tekijä.
 

Sensitiivisyys esteettisenä ja eettisenä strategiana

Ennen teatteriopintojani harrastin uutterasti näyttelemistä ja omaksuin työkulttuurin, jossa pääsi hyvin harjoittelemaan paatumista. Epävarmuuksia tai haavoittuvuutta ei nimittäin käsitelty, joten tein tulkinnan, että sellaiselle ei ollut tilaa eikä aikaa. Kuitenkin näissä työyhteisöissä oli herkkiä ihmisiä, sukupuoleen katsomatta. Samaisissa työryhmissä myös arvostettiin esiintyjiä, ilmaisua tai teoksia, joissa inhimillisyyden haavoittuvat, epätäydelliset puolet olivat näkyvillä. Tällaisen mahdollistaminen taiteellisessa työryhmässä vaatii nimenomaan sensitiivistä työilmapiiriä, jotta panssarit voi laskea ja esiintyjä voi paljastaa herkät kohtansa ilman, että hän kärsisi siitä. Läsnäoleva esiintyminen vaatii kontaktia toisiin ja kontaktia omiin, tilanteessa herääviin tunteisiin, mikä vaatii antautumista.

Nykyään uskon, että kuvailemani ristiriita johtuu vain välineiden puutteesta ja opittujen työskentelymallien riittämättömyydestä sekä tunteiden tukahduttamisesta. Kohdallani paatumisen harjoitteleminen tarkoitti siis sitä, että opin heittäytymään voimakkaasti, herkistä tunteista huolimatta ja väheksymään omia tarpeitani prosessissa esiintyjänä. Tästä ominaisuudesta on ollut minulle myös hyötyä, mutta pidän tällaista kehitystä siitä huolimatta ongelmallisena, sekä eettisistä että taiteellisista syistä.

Eettiset ongelmat ovat ilmeisiä. Jos ohjaaja tai muu vetovastuussa oleva henkilö laittaa nuoria, ammattitaidottomia ihmisiä näyttämölle ilman, että proaktiivisesti yrittää selvittää, miten näillä nuorilla ammattitaidottomilla ihmisillä siellä näyttämöllä menee, hän ottaa hyödyttömän riskin. Nuorilla harrastajilla ei ole välineitä käsitellä esiintymistilanteiden monia kysymyksiä. Nuori amatööri saattaa esimerkiksi opetella selviytymisstrategioita, jotka voivat viedä hänen esiintyjyyttään heikompaan suuntaan kuin mihin hänellä olisi potentiaalia. Esimerkiksi maneeriseksi jämähtäminen on tavallinen ja ymmärrettävä tapa kiertää haavoittuvaisuutta esiintymistilanteessa. Tai sitten aloittelija saattaa kokea esiintymistilanteet ahdistaviksi.

Taidetta tehdessä saa tottua ottamaan riskejä, mutta niiden olisi tällöin hyvä olla hedelmällisiä. Huolimattomuus esiintyjien tunne-elämän suhteen on ongelmallista taiteellisesti, se on harmillista mahdollisuuksien hukkaamista. Väitän, että turvallisuus, lämpö ja rakastetuksi tulemisen kokemus ovat varmimmat ja kattavimmat keinot saada esiintyjä kukoistamaan. Tällöin hänen mahdollisuutensa laajan skaalan ilmaisuun vahvistuvat. Uskon, että erilaisten esiintyjyyden laatujen koko spektrille on eduksi varmistaa esiintyjälle emotionaalinen työrauha; niin suurieleisen intensiivinen tai hersyvä kuin hauras ja paljaskin ilmaisu tarvitsevat hengittääkseen hyväksytyksi tulemisen tunnetta. Tämä ei poissulje mahdollisuutta olla vaativa työskentelyn, omistautumisen tai vaikkapa fyysisen ponnistelun suhteen. Laadun näkökulmasta en näe mitään syytä sille, että työskentelyprosessissa kannattaisi ylläpitää ilmapiiriä, joka ei ole armollinen taiteilijoiden tunteille.
 

Ystävyyden dynamiikka

Tilan antamisen ja ottamisen liike, joka tapahtuu ystävyyssuhteissa luonnostaan, tarpeen mukaan, perustuu itsekkäiden tarpeiden ja toisesta välittämisen tasapainoon. Tasapainoisessa ystävyyssuhteessa ei tarvitse erikseen huolehtia siitä, että jakautuvatko ”vuorot” tasaisesti. Välillä toinen saa ja ottaa enemmän tilaa, koska tarvitsee sitä, välillä toinen, välillä vuorovaikutus on tasaista. Ihannetilanteessa ystävyyden säilymiseen ja vastavuoroisuuteen uskaltaa luottaa ilman tarvetta kyseenalaistaa toisen sitoutumista, ilman erillistä todistelua. Mikäli alkaa tuntua siltä, että näin ei ole, suhteen tilasta kannattaa avata keskustelu.

Merkittävä kysymys on, miten voi luoda vastaavanlaisen dynamiikan yhdessä työskentelyyn niin, että ei tarvitse pelätä luopuvansa huomaamattaan vallasta ja joutuvansa konfliktiin saadakseen sen takaisin. Kuinka rakentaa tila, jossa toinen saa ottaa teoksen prosessissa enemmän tilaa ja sen voi antaa tapahtua ilman, että tarvitsee pelätä menettävänsä oman asemansa? Oma kokemukseni on, että niin taiteen tekemisessä kuin ystävyydessä tätä tarvitaan ja myös niin, että vetovastuun ja vallan voi ottaa itse. Kuten siviilielämän ystävyyskin, myös ystävyyden rakenne vaatii tekijältä rehellisyyttä niin itselleen kuin toiselle. Oman motiivin työskennellä tällä tavoin on oltava selkeä, varsinkin kun erilaiset työskentelyn ja hierarkian rakenteet asettavat keskenään erilaisia haasteita. Itseltään voi aina välillä kysyä, olenko sellaisessa työskentelysuhteessa, joka on mielekäs niin minulle kuin tuolle toisellekin. Kun puhutaan ystävyydestä, kohdistetaan itse työskentelyn ja työskentelyn kohteen lisäksi implisiittisesti huomio siihen, miten toinen voi. Ystävän tunne-elämä on asia, jonka suhteen haluaa olla hereillä. Tämän voi nähdä tarkoittavan ystävyyden rakenteessa myös sitä, että neuvottelu, joka niveltyy osaksi työskentelyn prosessia, saatetaan käynnistää myös silloin, kun itse kokee, että toinen ei voi hyvin tai ole parhaimmillaan. Sen lisäksi, että ystävällinen työskentelykulttuuri muistuttaa omasta hyvinvoinnista, se kannustaa huolehtimaan siitä, että toinen voi hyvin ja tunnistamaan tilanteet, joissa näin ei välttämättä ole.

Eettisestä näkökulmasta pahimmillaan ystävyys ja työ yhdistyvät niin, että yhdessä työskentelevät ihmiset sietävät huonoja työskentelyolosuhteita tai puutteellista vastuunottoa, koska ovat ystäviä keskenään. Toisaalta ystäviensä sietokyvystä hyötyvä taiteilija ei välttämättä tiedosta toimintansa eettisiä ongelmia, koska ystävyys ei katoa ja työtoverit osoittautuvat joustaviksi. Luonnollisena seurauksena silloin tällöin katkeaa niin ystävyys- kuin työskentelysuhteitakin.
 

Signeerauksen jakaminen – ihanaa vai kipeää luopumista? 

Matala tai olematon hierarkia työryhmissä ei tietenkään ole mikään uusi keksintö. Arlanderin artikkelissa, johon viittasin aiemminkin, on jaottelu kolmenlaisesta erilaisesta tekijyydestä, jotka voi eritellä suomenkielisestä käsitteestä ”tekijä”. Nämä ovat: ”1) tekijä signeeraajana, 2) tekijä valmistajana, ja 3) tekijä vaikutuksena, aiheuttajana.” (Arlander 2017, 23) Signeeraavan tekijän asema länsimaisen kulttuurin taidekentällä ei niin vain horju ja auteurin status on varmasti suurelle osalle aloittelevista taiteilijoista se ihana ja narsistinen valo majakassa, joka auttaa jaksamaan uran luomisessa. On myös eittämättä helppoa ja helpottavaa, kun työryhmässä on vastuuhenkilö, joka viimekädessä tekee ratkaisut. Päätökset tekevälle taiteilijalle on tyydyttävää, että hänellä on viimeinen sana lopputulokseen, työryhmän muille taiteilijoille voi taas olla huojentavaa, että ei joudu kantamaan vastuuta koko teoksesta. Jaetussa tekijyydessä joutuu luopumaan kummastakin helpotuksesta, vastuu jaetaan yhdessä ja päätöksenteosta ei pääse vetäytymään, sen kanssa voi sen sijaan joutua tekemään entistä enemmän töitä.

Pelottavinta jaetussa tekijyydessä sekä ystävyyden kautta työskentelyssä mielestäni on konfliktin mahdollisuus ja ymmärrys siitä, että minä en välttämättä saa tahtoani läpi. Tai se, että jos haluan saada tahtoni läpi, se vaatii konfrontoimista ja pitkäkestoista neuvottelua, asioita, joihin en henkilökohtaisesti ole järin harjaantunut. Pahin pelkoni lopulta lienee, että joutuisin hyväksymään taiteellisia ratkaisuja, joita en itsenäisenä tekijänä, auteurina, signeeraisi.
 

Ystäväni, dramaturgini

Ystävyyden rakenne on spesifimpi työskentelyperiaate kuin jaettu tekijyys. Jaettu tekijyys ei nähdäkseni ota esimerkiksi kantaa siihen, kuinka lämpimät välit työryhmän jäsenillä on tai kuinka paljon he huolehtivat toisistaan, vaan tarkoittaa työn jakamisen ja tekijänoikeuksien perusperiaatteita. Työskentely ja ystävyys voidaan käsittää erillisinä alueina ja logiikoina, jotka voivat ihannetilanteessa elää rinnakkain, toisiaan häiritsemättä.  Tällöin voi altistua tilanteille, joissa tuntuu epämukavalta ja antaa sen olla vaikuttamatta siviilielämässä olemassa olevaan ihmissuhteeseen. Ikään kuin ystävyys laitettaisiin hyllylle työskentelyn ajaksi. Tämä kiinnittyy erimielisyyden tilanteisiin.

Taiteellisessa työskentelyssä vaikeutta joutuu sietämään eri tavalla ja eri syistä kuin ystävyyssuhteessa sinällään. Ystävä on se, joka kysyy kysymyksiä epävarmoissa tilanteissa. Ystävä usein tunnistaa riskit, joita itse ei halua nähdä tai ei ymmärrä. Hän saattaa olla jopa eräänlainen kätilöivä dramaturgi, henkilö, joka ei ole asemassa, josta käsin hän voisi päättää asioistasi puolestasi, mutta jolla on näköalapaikka elämääsi ja jonka tehtävänä on kysyä auttavia ja kirkastavia kysymyksiä. Ystävä on henkilö, joka asettaa itsensä epämukavaan asemaan, jossa hänen on sanottava ääneen asiat, joita ei haluta kuulla, kuten: ”Sinuna en luottaisi tuohon heilaan” tai ”tämä rakenne on epämääräinen ja raskas ja kannattaisi ajatella uusiksi”. Hän sanoo nämä asiat, koska tietää, että sulkemalla silmät ongelmilta kuljetaan kohti suurempia suruja, kuten särkynyttä sydäntä tai potentiaaliaan heikommaksi jäänyttä esitystä.

Ystävyys, ikuista ja viimeisimmällä aallonharjalla

Nynnyt kirjoittavat manifestissaan, eli Nynifestossa, seuraavasti:

Otamme tosissamme niin kutsutut pehmeät ja feminiiniset arvot ja tähtäämme toimintaan joka nousee näistä arvoista, tehden niiden todellisen voiman näkyväksi.

(Ohtonen ja Väliheikki 2017).

Nynnyjen tavoite tehdä pehmeiden arvojen voima näkyväksi, samoin kuin heidän ystävällisyyden strategiansa, sopii metamodernistiseen diskurssiin. Metamodernismi on eräänlainen modernismin ja postmodernismin synteesi, joka yhdistää modernismin toiveikkuuden postmodernismin irtonaisuuteen. Metamodernistisen manifestin kirjoittivat kulttuuriteoreetikot Timotheus Vermeulen ja Robin van den Akker vuonna 2009. Sen viimeinen ja kahdeksas, vapaasti suomentamani kohta kuuluu:

Ehdotamme käytännöllistä romantismia, jota ei ehkäise ideologinen ankkurointi. Näin ollen metamodernismi määritellään elohopeamaiseksi tilaksi ironian ja vilpittömyyden, naiiviuden ja tietämisen, relativismin ja totuuden sekä optimismin ja epäilyn välille, jolla tavoitellaan yhteensopimattomien ja vaikeasti tavoitettavien moninaisuuksien horisonttia. Meidän täytyy edetä ja ailahdella! (van den Akker ja Vermeulen, 2009)

Metamodernismi tavoittaa osuvasti ajan hengen, vähintään koskien omaa viiteryhmääni, tulevaisuudesta huolestuneita nuoria aikuisia. Se myöntää postmodernismissa jo käsitellyn sirpaleisuuden, mutta sanoittaa tervehdyttävän ja tarpeellisen toiveikkuuden, jossa on mukana ripaus naivismia. Se selittää logiikkaa esimerkiksi sen ilmiön takana, jossa sosiaalisessa mediassa tiuhaan esiintyvät yksisarvismeemit edustavat mm. queeryhteisön voimaantumista. Läpeensä naiivi kitschestetiikka näyttäytyy osana äärimmäisen vakavaa ihmisoikeuskamppailua.

Näen ystävyyden rakenteen radikaalina ja feministisenä työskentelyn tapana, koska se asettuu kulttuurissamme tiukasti istuvaa individualistista neromyyttiä vastaan. Neuvotteleminen ja signeeraavan tekijyyden jakaminen opponoivat nerostatuksensa linnakkeesta operoivan taiteilijan omavaltaisuutta. Myyttinen taiteellinen inspiraatio on yhdistelmä luonnonvoimaa ja mystistä, jumalaista sanottamatonta, joka ammentaa niin pyhästä kuin epäpyhästä. Taiteen tulee saada kulkea vapaana kuin tuuli, me ihmiset joko taivumme mukana tai katkeamme. En taida olla romantikko taiteen tekemisen suhteen. Minua suututtaa taiteilijuuden mystifioiminen ja eettisesti arveluttavan toiminnan näennäinen perusteleminen taiteen veto-oikeudella. Sen sijaan uskon, että vahvaan luottamukseen ja keskinäiseen välittämiseen perustuvalla yhdessä työskentelyllä voi päästä kiinni voimakkaaseen luomisen virtaan.

Kirjoittaja: Louna-Tuuli Luukka

 

LÄHTEET

Arlander, Annette (2017): ”Mitä tekijä voi tehdä?” Julkaisussa Anette Arlander, Laura Gröndahl ja Marja Silde (toim.): Tekijä – teos, esitys ja yhteiskunta. Näyttämö ja tutkimus 6.

http://www.academia.edu/31327399/Mit%C3%A4_tekij%C3%A4_voi_tehd%C3%A4_In_Annette_Arlander_Laura_Gr%C3%B6ndahl_ja_Marja_Silde_eds._Tekij%C3%A4_teos_esitys_ja_yhteiskunta._Author_work_performance_and_society_N%C3%A4ytt%C3%A4m%C3%B6_ja_Tutkimus_6._Teatterintutkimuksen_seura_Helsinki_2016_12-37._Also_online_._http_teats.fi_tekija-teos-esitys-ja-yhteiskunta_

Ohtonen, Hanna ja Väliheikki, Selina. 29.3.2017. ”nynifesto” http://nynnyt.org/manifesto/ (Luettu 31.1.2018)

Virno, Paolo, 2007, ”On the Parasitic Character of Wage Labor”, Max Henninger, SubStance, Issue 112 (Volume 36, Number 1), 2007, University of Wisconsin Press, s. 38-42

Orlan. 25.5.2013. ”OMNIPRESENCE on Vimeo” https://vimeo.com/66967753 (Katsottu 18.3.2018)

Van der Akker, Robin ja Vermeulen, Timotheus, 2009. ”Metamodernist Manifest”.

http://www.metamodernism.org/ (Luettu 31.1.2018)
 

Kirjoittajan jälkikommentti:

Olen tämän aiheen kanssa vielä alussa ja halukas viemään sen tutkimista konkretian suuntaan. Jonkinlaisten työkalujen, harjoitteiden tai periaatteiden kehitteleminen ja testaaminen voisi kuulua tuleviin taiteellisiin prosesseihini. Mitä tulee kirjoitusajankohtaan, minusta tuntui merkitsevältä se, että esseen palauttamista seuranneena päivänä käynnistyi julkisuudessa Aku Louhimiehen autoritäärisiä ja väkivaltaisia työtapoja koskeva skandaali. Todella toivon, että sellainen on jäämässä historiaan ja sen toivomisen ohella lupaan muistaa antaa oman työpanokseni eettisen ja toisten hyvinvoinnin huomioivan työskentelykulttuurin hyväksi, oli hierarkian aste mikä hyvänsä.