Käsiohjelma: Kevään nuoret taiteilijat: Antero Pellikka
25.5.2021 klo 19
Ohjelma
Manuel De Falla (1876-1946) – Homenaje pour le tombeau de Debussy (1920)
Manuel Ponce (1882-1948) – Prelude (1925)
Albert Roussel (1869-1937) – Segovia (1924)
Gustave Samazeuilh – Sérénade (1925)
Alexandre Tansman (1897-1986) – Mazurka (1925)
Joaquín Rodrigo (1901-1999) – Zarabanda Lejana (1926)
Alfonso Broqua (1876-1946) – Evocationes criollas (1929)
- Vidala
- Pampeana
- Chacarera
Cyril Scott (1879-1970) – Sonatina (1927)
- Adagio quasi introduzione
- Allegretto penoso
- Finale
Tuomas Kettunen (s. 1992) – Vilu (2020)
Ohjelman esittely
Pariisi oli 1920-luvulla eittämättä yksi musiikkimaailman merkittävimmistä keskuksista. Sodan jälkeen useat taiteilijat olivat asettuneet kaupunkiin ja nuoret säveltäjät ympäri maailman hakeutuivat sinne nimekkäiden säveltäjien oppiin. Tämän myötä alkoi myös syntymään uusia musiikillisia suuntauksia, jotka muokkasivat musiikkikenttää seuraavien vuosikymmenten ajan.
Varmasti yksi suurimmista musiikillisista vaikuttajista kaupungissa oli ollut säveltäjä Claude Debussy, joka oli kuollut vuonna 1918. Debussyn kuoleman johdosta pariisilainen musiikkilehti La Revue musicale julkaisi vuonna 1920 useita lyhyitä kappaleita säveltäjän muistolle. Yksi näistä oli espanjalaisen Manuel de Fallan kitaralle säveltämä Homenaje pour le tombeau de Debussy, joka syntyi säveltäjän yhteistyössä kitaristi Miguel Llobetin kanssa. Konsertin arvostellut säveltäjä George Migot kuvasi kappaletta seuraavalla tavalla:
‘’…De Falla laulaa kappaleensa kansansa eloisalla ja herkällä soittimella: kitaralla. Hitaan espanjalaisen tanssin rytmi auttaa uneksijaa tuudittautumaan tuskistaan. Manuel de Fallan Homenaje on syntynyt lävitsetyöntyvästä, vastustamattomasta tunteesta. Ja kukapa ei nauttisi siitä kyvystä, jolla hän viimeisissä tahdeissa viittaa herkullisesti Soiree Dans Grenadeen, jossa Debussy vangitsi päihtymyksen tunteen?’’
Sävellys sai lähes välittömästi ansaitsemansa aseman kitaristien ohjelmistossa, vaikka se saikin ensimmäisen esityksensä luutisti Marie-Louise Casadesuksen toimesta Pariisissa tammikuussa 1921. De Falla teki Homenajesta myöhemmin myös versiot pianolle sekä orkesterille.
Kun kitaristi Andres Segovia (1893-1987) debytoi Pariisissa 7.4.1924, oli hän vielä varsin tuntematon nimi eurooppalaisilla konserttilavoilla. Konsertti sai hyvin lämpimän vastaanoton sekä yleisöltä että kriitikoilta ja sitä seurasi useita esiintymisiä kaupungissa. Segovia oli ottanut tehtäväkseen tilata paljon uutta musiikkia kitaralle ja Pariisi toimi täydellisenä kohtaamispaikkana kitaristin ja säveltäjien välillä.
Segovia oli tavannut Manuel Ponce vuonna 1923 konsertoidessaan Meksikossa. Kaksi vuotta myöhemmin Ponce muutti Pariisin 41-vuotiaana opiskellakseen sävellystä Paul Dukasin johdolla. Lähes koko Poncen mittavasta kitaralle sävelletystä ohjelmistosta syntyi yhteistyössä Segovian kanssa säveltäjän asuessa Pariisissa vuosina 1925-1932. Lyhyt Prelude oli ensimmäinen Poncen kaupungissa säveltämä kappale kitaralle ja siinä on kuultavissa samoja impressionistisia sävyjä, joita hän käytti varhaisissa pianosävellyksissään. Kirjeessään Poncelle vuonna 1927 Segovia mainitsee kappaleen varsin mairittelevaan sävyyn:
´’Olen harjoitellut Preludin joka kulkee joko F#:ssä, h-mollissa tai halutessasi molemmissa sävellajeissa, koska tämähän selviää vasta kappaleen lopussa. En tiedä muistatko enää, mutta kun annoit sen minulle joulupäivänä hotellilla, oli se nimestään huolimatta mielestäni yksi kauneimmista asioista jota olet säveltänyt. Pysyn yhä tämän mielipiteen takana ja soitan sitä innolla.’’
Vuosina 1925 ja 1926 Segovia esiintyi useita kertoja Pariisissa soittaen erityisesti uutta, hänelle sävellettyä musiikkia. Konserteissa kuultiin myös Albert Rousselin sekä Gustave Samazeuilhin sävellykset kitaralle, joita kriitikko Arthur Hoérée kuvasi seuravaanlaisesti:
‘’Albert Rousselin Segoviassa kitara säilyttää värinsä ja tuo esiin viehättävillä rytmeillään ekspressiivisen fraasin, jota tukevat ohikiitävät harmoniat. Melodinen sivupolku toistetuilla sävelillä ohjaa meidät takaisin ylelliseen A-duuriin, joka istuu niin hyvin kitaralle.
Herra Samazeuilhin Sérénade herättää eloon kuvitteellisen Espanjan sekä säestyskuvioillaan että vahvasti artikuloidulla melodiallaan. Säveltäjä on omaksunut vaikutteita Debussylta harmonian hienovaraisuudessa ja tietää miten saada kielet soimaan niille luonnollisella kauneudella.’’
Vaikka Rousselin ja Samazeuilhin kappaleet jäivät heidän ainoiksi sävellyksikseen kitaralle, monet säveltäjät päätyivät tekemään pitkään yhteistyötä Segovian kanssa. Puolalainen pianisti ja säveltäjä Alexandre Tansman oli muuttanut Pariisiin vuonna 1919 ja kuuli Segovian esiintyvän eräillä illalliskutsuilla vuonna 1924. Tansman kuvasi kohtaamista seuraavalla tavalla:
‘’Koska maestro oli espanjalainen kitaristi, odotin jonkinlaista flamencoa. Näin ollen olin varsin yllättynyt kun kuulin Bachin Chaconnen. Hänen esityksensä oli hyvin vaikuttava.’’
Esityksen jälkeen säveltäjä ilmaisi vaikuttuneisuutensa Segovialla ja hän pyysi kirjoittaa tälle kitarakappaleen. Mazurka julkaistiin vuonna 1926 La Revue musicale -lehdessä ja Segovia esitti kappaleen samana vuonna konsertissaan Pariisissa. Tämän jälkeen kappaleesta tuli osa Segovian kantaohjelmisto ja hän myös levytti sen useampaan kertaan. Tansmanin ja Segovian yhteistyö jatkui useita vuosikymmeniä synnyttäen suuren määrän musiikkia soittimelle.
Segovia ei toki ollut ainoa kitaristi, jonka ura oli nousussa 1920-luvulla. Espanjalainen Emilio Pujol (1886-1980) oli esiintynyt Pariisissa jo useita kertoja vuosikymmenen alkupuolelle kun hän asettui asumaan Ranskaan vuonna 1927. Sen lisäksi, että Pujol oli konsertoiva kitaristi, hän teki ahkerasti tutkimustyötä historiallisen kitaraohjelmiston parissa ja sävelsi itse paljon musiikkia soittimelleen.
Segovian tavoin myös Pujol oli innokas uuden kitaramusiikin puolestapuhuja. Nuori Joaquin Rodrigo oli tullut Pariisiin opiskelemaan Paul Dukasin sävellysluokalle ja sävelsi ensimmäisen kappaleensa kitaralle, Zarabanda Lejanan, kitaralle ollessaan 25-vuotias. Vaikka sävellys on omistettu Pujolille, sen ensimmäisestä esityksestä vastasi Pariisissa pianisti Joaquín Nin-Culmell. Kappale on nimensä mukaisesti kaukainen sarabande, jossa kuullaan kaikuja espanjalaisesta vihuela-musiikista. Rodrigo oli selvästi tyytyväinen sävellykseen ja teki siitä myöhemmin myös versiot pianolle ja jousiorkesterille.
Uruguyalaisen Alfonso Broquan nimi lienee useimmille kitaristeille tänä päivänä liki tuntematon. Broqua oli muuttanut Pariisiin 1920-luvun alkupuolella ja tullut tunnetuksi uruguyalaisen kansanmusiikin vivahteita sisältävistä orkesteri- ja pianoteoksistaan. Pujolin pyynnöstä Broqua alkoi säveltämään musiikkia myös kitaralle ja kahden välille syntyi pitkään kestänyt ja läheinen työsuhde. Broquan Evocationes Criollas koostuu seitsemästä lyhyestä kappaleesta, joista Pujol
esitti kolme konsertissaan Pariisissa vuonna 1927. Säveltäjä Raymond Petit kuvasi kappaleita arvostelussaan La Revue musicalessa seuraavalla tavalla:
‘’Herra Broquan musiikissa on aina kuultavissa mitä suurinta taidokkuutta. Mitä häneltä toisinaan tuntuu puuttuvan, ovat riittävän selkeät ääriviivat ja jos voin niin sanoa, vahvempi motivaatio. La Vidala on vakava ja hidas esikolumbiaaninen kappale. Toistetut bassot antavat sille salaperäisen ja juhlallisen marssin tunteen. Pidin vähemmän Pampeanasta, joka maalaa maisemakuvaa. En ole varma sopiiko kuvaileva impressonismi välttämättä kitaralle. Kaksi kappaleista liikkuu suosittujen etelä-amerikkalaisten tanssien hengessä. Näistä viimeinen on viehättävä, mutta varsin lyhyt. Herra Broqua tuntee kitaran voimavarat perusteellisesti ja etenkin sen värit, joita hän käyttää erittäin monipuolisesti. Häntä tulkitsi erinomaisesti kitaristi Emilio Pujol, joka on erinomainen muusikko ja jota pääsemme kuulemaan liian harvoin.’’
Siitä huolimatta, että Segovia tilasi jatkuvasti uutta musiikkia säveltäjiltä ja esitti sitä ahkerasti, eivät läheskään kaikki hänelle sävelletyt teokset päätyneet konserttiohjelmiin asti. Englantilainen Cyril Scott sävelsi Sonatiinin kitaralle vuonna 1927 Segovian pyynnöstä, mutta kirjeessään Manuel Poncelle kitaristi ei vaikuttanut kovin tyytyväiseltä teokseen:
‘.’..lisäksi työskentelen tällä hetkellä Cyril Scottin sonatiinin parissa (tosin täytyy tunnustaa vailla suurta innostusta)’’
Segovia ei koskaan esittänyt Scottin sonatiinia ainakaan julkisesti, mutta soitti häneltä Rêverie – nimistä kappaletta konserteissaan Lontoossa ja Buenos Airesissa vuonna 1928. Tämän uskotaan olevan teoksen ensimmäinen osa. Sonatiinin uskottiin pitkään olevan vain myytti kitaristien keskuudessa, kunnes 2000-luvun alussa sen nuotti löydettiin Segovian arkistoista. Lopulta teos sai ensiesityksensä kokonaisuudessaan vuonna 2001 englantilaisen kitaristin Julian Breamin toimesta. Scottin omalaatuisessa sävellystyylissä kuuluu vahvasti ranskalaisen impressionismin ja etenkin Debussyn vaikutus. Ensimmäisen osan alussa Scott luo eteerisen tunnelman käyttäen huiluääniä sekä rinnakkain liikkuvia sointuja. Lyhyen esittelyn jälkeen kuullaan osan päämotiivit, joissa vuorottelevat kromaattiset melodiat ja rinnakkain kulkevat harmoniat. Toinen osa Allegro penoso koostuu pääasiassa pitkin kitaran kaulaa liukuvista melodioista, jotka riehakkaat soinnut yllättäen katkaisevat. Viimeisessä osassa kuullaan ehkä hieman ironisiakin viittauksia Espanjaan ja palataan hetkellisesti ensimmäisen osan sointimaailmaan.
Konsertin lopuksi siirrymme vielä 1920-luvun Pariisista kuluvan vuosikymmenen Helsinkiin. Siinä missä kitara oli vielä sata vuotta sitten varsin uusi tuttavuus konserttilavoilla, on se vakiinnuttanut asemansa varsinkin Suomessa uuden musiikin kentällä. Tuomas Kettusen Vilu syntyi Antero Pellikan tilauksesta keväällä 2020. Nimensä mukaisesti kappale tutkii kylmyyden tunnetta erilaisten vibratojen ja trillien sekä kitarististen erikoistekniikoiden kautta. Sekä kappaleen kuulokuva että esittäjän visuaaliset eleet luovat kuvan lavalla kylmyydestä värisevästä kitaristista. Kylmyys kuuluu jopa kitaran vireessä mahdollistaen neljäsosasävelkulut soittimen diskanttikielillä. Sävellys
valmistui alkuvuodesta 2020, mutta olosuhteista johtuen sai ensimmäisen esityksensä vasta saman vuoden syyskuussa Kitara Nova -festivaalilla.
Antero Pellikka
Antero Pellikka (s. 1988) on Espoosta lähtöisin oleva kitaristi. Hän aloitti soitto-opintonsa 7 -vuotiaana Musiikkiopisto Juvenaliassa Esko Virtasen oppilaana. Täältä hänen opintonsa jatkuivat Helsingin Konservatoriolle ja Metropolia ammattikorkeakouluun Petri Kumelan oppilaana, Haagin Kuninkaalliseen Konservatorioon maisteriopintoihin Zoran Dukicin kitaraluokalla sekä Sibelius Akatemialle opettajinaan Jukka Savijoki ja viimeisimpänä Ismo Eskelinen. Opintojensa lisäksi Pellikka on osallistunut useille mestarikursseille opettajinaan kitaramaailman tunnetuimpia nimiä ja saavuttanut menestystä kansainvälisissä kitarakilpailuissa. Vuonna 2018 hän edusti Tampereen kitarafestivaalia Euroopan Unionin rahoittamassa Eurostrings projektissa, jonka myötä hän konsertoi ja opetti kymmenellä kitarafestivaalilla Euroopassa muun muassa Portugalissa, Kroatiassa, Espanjassa, Italiassa ja Englannissa. Pellikka opettaa kitaransoittoa Vantaan ja Espoon musiikkiopistoissa sekä toimii tuntiopettajana Metropolia ammattikorkeakoulussa.