Photo: Tomi Humalisto
Loranga, Masarin och Dartanjang -esityksen harjoitukset Svenska Taeternin Nickenillä 2014.

Valosuunnittelijasta [prologi 3/4]

|
Blogi

Valosuunnittelun blogi aloittaa neljäosaisena "jatkokertomuksena" professori Tomi Humaliston 5.10. 2015 pitämän Prologipuheen aiheilla. Kokonaisuus käsittelee aluksi teknologiasuhdettamme. Sen jälkeen aiheina ovat valon erityisyys ja materiaalisuus, valosuunnittelun tekijäkysymys sekä lopuksi taide aikakoneena. Tässä julkaistaan osa 3/4: Valosuunnittelijasta.


 

Valosuunnittelijasta

Valosuunnittelu ja valosuunnittelija, taiteenala ja tekijyys sekoittuvat hyvin helposti. Niillä onkin nykymerkityksissään vahva yhteys. Yhteyttä rakentaa ajatus, että kukaan muu kuin valosuunnittelija ei pysty luomaan valoilla taidetta. Hänellä on harjaantunut havaintokyky, visuaalinen lahjakkuus ja koulutuksen sekä kokemuksen hioma taito. Valosuunnittelun koulutus on Suomessa kansainvälisesti korkealuokkainen ja juurikin taiteelliseen suunnittelijakoulutukseen fokusoituessaan ainutlaatuinen. On johdonmukaista olettaa, että erityinen valosuunnittelijakoulutus tuottaa alalle parhaat tekijät. Kun valosuunnittelu määrittyy esittävien taiteiden kentän taidemuotojen piirissä toteutuvaksi osataiteeksi, valosuunnittelijan tekijyys koulutuksineen ja ammattiyhdistyksellisine näkökulmineen asettuvat helpommin samaan linjaan.

Tätä selkeyttä häiritsee siirtyminen ammatillisesta kontekstista toiseen. Huolimatta siitä, että valosuunnittelun suomalaisessa koulutuksessa on varhaisesta vaiheesta asti hahmotettu erilaisia urapolkuja, valosuunnittelun taide tähtää pääasiassa esitysten yhteyteen. Silti valosuunnittelijat saattavat operoida valo-, ympäristö- ja rakennustaiteen piirissä. Tällöin sidos koulutuksen, taitojen ja ammatillisen identiteetin välillä muuttuu monitahoisemmaksi. Onko valotaidetta tekevä henkilö esimerkiksi valosuunnittelija, valotaiteilija vain kuvataiteilija? Onko arkkitehtuurivalaistus valoteos vai valosuunnittelu? Missä menee taiteen, soveltavan taiteen tai designin raja? On selvää, että yksinkertaista vastausta ei ole, tekijät joutuvat aktiivisemmin määrittelemään identiteettinsä ja kontekstinsa itse hieman samalla tavalla kuin taideteokset joudutaan kehystämään irti arjesta ja liittämään jokapäiväiset toiminnat ja materiaalit taiteen piiriin.

On myös terveellistä muistaa, että valosuunnittelua on ollut olemassa kauan ennen valosuunnittelun koulutusta. Tarkoitan tällä sitä, että valon taiteellinen käyttö on toteutunut esitysten yhteydessä kauan ennen kuin nykyaikainen ajatus ammattikunnasta on muodostunut. Valosuunnittelua ovat tehneet kaikki kynnelle kykenevät ja kiistatta lahjakkaat, riippumatta heidän ensisijaisesta ammatillisesta suuntautumisestaan. Taidemuotojen muutosten kyljessä on myös muodostunut tarpeita käyttää visuaalisia erityisosaajia, joita kutsuttiin paikalle toteuttamaan erilaisia tehosteita.

Tulen käyttö toiminut yhteisöjä kokoavana ja niitä vahvistavana elementtinä aina pakanallisista bakkanaaleista myöhäiskeskiaikaisiin liturgisiin kirkkonäytelmiin ja ulkotilaspektaakkeleihin sekä varhaisrenesanssin italialaisiin hovispektaakkeleihin. (Bergman, 28-45) Kahden jälkimmäisen yhteydessä voidaan puhua jo jonkinlaisesta erikoistuneesta tekijäkunnasta, joilla oli taito hyödyntää tulta, räjähteitä, heijastavia pintoja, alkeellista optiikkaa ja värillistä lasia. Tämän taidon lisäksi heillä oli ymmärrys esityksen luomisesta, siitä millaista emotionaalista vaikutusta he saattoivat näillä keinoilla synnyttää yleisössään.

Teatteriarkkitehtuurin ja näyttämötilojen varhaiseen kehitykseen liittyy myös hyvin käytännöllinen tarve esityksen tapahtumien valaisemisesta, joka aikalaisteknologialla vaati huomattavaa tietotaitoa. Tunnelmien ja merkitysten välittäminen on kuulunut esitysten visuaaliseen agendaan, huomattava osa ponnisteluista uhrattiin pitkään valon määrän lisäämiseen. 1900 –luvun alkupuolella laajemmin toteutunut teattereiden sähköistys ja valonheittimien optiikan ja valonohjauksen edistysaskeleet palauttivat kysymyksenasettelun konkreettisesti valon määrästä sen laatuun.

Ajattelen 1960 -lukua eräänlaisena saturaatiopisteenä, josta eteenpäin valosuunnittelu taiteenalana ja valosuunnittelija ammatillisena identiteettinä ovat kohdistuneet enemmän päällekkäin. Vuonna 1962 Yhdysvalloissa näyttämösuunnittelijoiden ammattiyhdistys teki päätöksen, jonka mukaan valosuunnittelijat, eli kyseisessä dokumentissa nimikkeellä ”Lighting Associate”, tunnustettiin taiteellista työtä tekevien teatterialan suunnittelijoiden (eli lavastajien ja pukusuunnittelijoiden) rinnalle. Tätä ennen valaistusspesialistit olivat harjoittaneet ammattiaan käytännössä lähes kolmenkymmenen vuoden ajan vailla virallista liiton hyväksymää asemaa. (Murray 1970, 187–188). 1970 –luvun kulttuurikenttä huomioi vastaavaa kehitystä myös Suomessa. Vauhtia tälle antoi alueteatteriverkon rakentaminen sekä teknologinen kehitys valonohjauksen sekä äänen tallentamisen ja muokkauksen alueilla. Kulttuurialan kehittämiseen pyrkivien toimikuntien mietinnöissä syntyivät jo tällöin ajatukset kyseisten ammattialueiden taiteellisesta merkityksestä ja koulutustarpeesta. Valosuunnittelun koulutuksen perustaminen Teatterikorkeakoulussa 1986 teki lopun spekulaatiosta koulutuksen järjestämisen suhteen, mutta edistysaskel avasi tilaa monille muille kysymyksille.

Tästä ammattialojen eriytymiskehityksestä ovat peräisin tämän päivän vakiintuneet ammattiroolit, joissa esityksen taiteelliseen ennakkosuunnitteluryhmään kuuluvat ohjaajan tai koreografin lisäksi lavastaja, pukusuunnittelija, valo- ja äänisuunnittelija. Pirstaloituminen jatkuu yhä, sillä kentälle on ilmaantunut videoon ja digitaalisiin visuaalisiin medioihin erikoistuneita suunnittelijoita. Monimutkaisten valopöytien ja ohjausjärjestelmien käyttäminen teattereissa ja konserteissa tuovat tiukassa tuotantoaikataulussa osaamisen haasteita niin vakituiselle henkilökunnalle, kuin vieraileville suunnittelijoille. Esimerkkinä tästä kehityksestä brittiläinen valosuunnittelija Nick Hunt on nostanut esille kysymyksiä valopöytäoperaattoreiden taiteellisesta panoksesta valosuunnittelijan rinnalla. (Hunt & Melrose 2005)

Kansainväliset Situationistit -avartgarderyhmän johtohahmon Guy Debordin mukaan spektaakkeliyhteiskunnassa kehenkään ei voi enää luottaa ammatin perusteella: työnjaon loppu toteutuu parodisella ja karnevalistisella tavalla kaiken todellisen pätevyyden katoamisen kanssa. Tämä situationistien unelma liittyy medianäkyvyyteen ja -seksikkyyteen. Kaikilla on oikeus tähteyteen, jolloin roolit olivat vaihdettavissa tilanteen mukaan. Työnjaon hienostuminen johtaa roolien moninkertaistumiseen, joita käytetään oman roolin esittämiseen yhteiskunnassa. (Pyhtilä 2005, 152–153) Spektaakkeliyhteiskunnan mekanismien voi ajatella toteutuneen osittain työelämän kehityksessä 2000-luvulle tultaessa. Ihmiset tekevät työtä eri konteksteissa eri työrooleissa. Osa-aika-, vuokra- ja keikkatyötyön piirteitä on siirtynyt myös kokoaikaisiin työsuhteisiin. Toimipisteet ja työnkuvat muuttuvat. Uuden työn tekijät siirtyvät roolista ja tilanteesta toiseen, jolloin osaamisen kehittyminen ja työyhteisöön sitoutuminen kriittisten äänenpainojen mukaan vähenevät (Vähämäki 2003 ja Siltala 2004). Kapean erikoisosaamisen sijaan laaja-alaisuus sen sijaan edesauttaa työllistymistä, koska työntekijä voi vaihtaa helpommin työrooliaan.

Nykyisen ammattikentän tarpeet vaikuttavat yhtä monimuotoisilta kuin ne ovat myös ristiriitaisia. Kaksinapainen jaottelu, onko valosuunnittelija erikoisosaaja vain laaja-alainen jokapaikanhöylä, ei välttämättä ole mielekäs. Taidetyöläisyyteen liittyy tulevaisuudessa väistämättä notkealiikkeistä taktiikkaa mitä tulee työtehtäviin, työskentelyrooleihin ja työn toteutumisen konteksteihin. Tämä ei ole suomalaisessa valosuunnittelijoiden ammattikentässä kovin uusi asia, sillä vakituisuus on ollut alalla poikkeustila.

- Tomi Humalisto 5.10.2015 -

 

LÄHTEET

Bergman, Göstä. 1977. Lighting in the theatre. Stockholm: Almqvist & Wiksel.

Hunt, Nick & Melrose, Susan. 2005. ”Techne, Technology, Technician: the Creative Practices of the Mastercraftsperson.” Performance Research 10:4, 70–82.

Murray, Donald Luis. 1970. The rise of the American professional Stage Lighting Designer to 1963. University of Michigan.

Pyhtilä, Marko. 2005. Kansainväliset situationistit: Spektaakkelin kritiikki. Helsinki: Like.

Siltala, Juha. 2004. Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Helsinki: Otava.

Vähämäki, Jussi. 2003. Kuhnurien kerho. Helsinki: Tutkijaliitto.