Photo: Helena
Kotimaisema Beit Jalassa, Betlehemissä.

Kuinka päästä Palestiinaan?

|
Blogi

Palestiina opettaa. Palestiina opettaa kärsivällisyyttä, mukautuvaisuutta, joustavuutta. Palestiina opettaa luopumaan elämän kontrollista ja ottamaan asiat sellaisina kuin ne tulevat. Kun puhutaan Palestiinasta ja Israelista, puhutaan herkistä asioista. Vastakkainasettelun vaara jysähtää tietoisuuteen ennen kuin ensimmäinenkään Palestiinaan ja Israeliin liittyvä sana ehtii aivoista näppäimille. Jos sanon näin, kenet suututan? Jos kirjoitan ylös tämän, seuraako siitä maahantulokielto? Kirjain kirjaimelta olen tuskallisen tietoinen siitä, mitä voin, uskallan, saan kirjoittaa ja mitä en.

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja Sibelius-Akatemian ensimmäinen yhteinen Palestiinan Länsirannalle suuntautuva vaihto-ohjelma alkoi keväällä 2015. Olin itse tuolloin yksi Palestiinaan työharjoitteluun lähteneistä opiskelijoista. Opetimme ja ohjasimme teatteriesityksiä Betlehemin lähettyvillä sijaitsevassa Al’Arroubin pakolaiskylässä. Nyt toimin käynnissä olevan Palestiinan vaihdon projektikoordinaattorina. Vajaa pari viikkoa sitten Palestiinaan saapuivat sarjassaan toiset opiskelijat. Tällä kertaa vaihto rakentuu Teatterikorkeakoulun tanssin- ja teatteriopettajan maisteriohjelman ja Metropolia AMK:n musiikin tutkinto-ohjelman väliselle yhteistyölle.

Käynnissä oleva matka on viides matkani Palestiinaan. Ihmiset usein kysyvät, onko Palestiinassa turvallista tai miten sinne uskaltaa lähteä. Elämä Palestiinan Länsirannalla on moninaista. Alue on jaettu luonteeltaan hyvin erilaisiin sektoreihin, joista osa on palestiinalaisviranomaisten (A-alue), osa Israelin viranomaisten (C-alue) ja osa molempien yhteisessä hallussa (B-alue). Kun elää ja asuu palestiinalaisella A-alueella, voi kokea elävänsä kutakuinkin turvallista elämää.  Myös vierailut C- tai B-alueelle sujuvat ongelmitta, kun mukana on joku paikallinen tuttu, joka tietää tai on opettanut mihin mennä, mihin ei, opettanut reagoimaan tilanteiden nopeisiin muutoksiin ja tarvittaessa löytämään turvan. Itse asiassa minulle pelottavin tai jännittävin paikka ei ole Palestiinassa vaan Israelissa. Jännittävin paikka on Ben Gurionin lentokenttä.

Palestiinaan matkaavalle Ben Gurion on epämukava paikka. Jo ensiaskeleet lentokoneesta passintarkastukseen jännittävät. Rajaviranomaiset nököttävät pienissä kopeissa lasin takana. Maahantulotarkastus voi kestää viisi minuuttia tai useita tunteja. Kohtalokkain kysymys on: ”Mihin paikkaan Israelissa olet menossa?” Israelilaisten kaupunkien ohessa suustani livahtaa Betlehem. Seuraa kohtalokas hiljaisuus. Virkailijan ilme muuttuu. Katse muuttuu. Käytös muuttuu. Ymmärrän, että tästä hetkestä eteenpäin, ollessani matkalla palestiinalaisten puolelle, en ole enää tervetullut. Tästä hetkestä eteenpäin olen turvallisuusuhka. Olen menossa väärälle puolelle. Olen menossa jonnekin, minne turistien ei toivota menevän.

Israelin rakentama erottelumuuri Betlehemissä.

Lyhyet ja pidemmät hetket Ben Gurionilla ovat ainoita muistiin kaivertuneita hetkiä elämässä, kun olen joutunut – tai jossain mielessä myös saanut – kokea itseni ei-toivotuksi johonkin maahan. Mihin ikinä olen matkustanutkin, minut on otettu lämpimästi vastaan. Minua ei ole epäilty tai tuomittu mistään ulkonäköni tai taustani perusteella. En ole oikeastaan kovinkaan paljoa joutunut ajattelemaan sitä, mistä tulen ja kuka olen, koska siihen ei ole missään kiinnitetty erityistä huomiota. Paitsi Ben Gurionilla.

Tuossa hetkessä, Ben Gurionin rajaviranomaisen edessä seistessäni, toisen ihmisen epäilevä katse viestittää minulle, etten kuulu tänne. En kuulu tähän valtioon, en kuulu tähän ihmisjoukkoon. Tuo raja-auktoriteetin katse saa minut hetkessä kokemaan alemmuutta, pienuutta, arvottomuutta, kokemaan, että olen jotenkin vähempiarvoinen. Pahinta tuossa katseessa on kenties se, että se viestittää minun tekevän jotakin perustavanlaatuisesti väärää, jotakin rikollista, jotakin, josta minun pitäisi tuntea syyllisyyttä, kun olen matkalla Palestiinaan järjestämään taidetyöpajoja lapsille. Aivan kuin olisin näin tehdessäni asettamassa jonkun tai jotkut toiset vaaraan. Mutta kenet? Israelin? Suomalaiset opiskelijat? Kenet? Ja jos minut tänään käännytetäänkin takaisin, jos en tänään pääsekään maahan, mihin minä sitten menen?

Tuollainen katse on vaarallinen. Se luo vastakkainasettelua. Se sytyttää pelkoa ja vihaa. Se luo vihamielisyyttä muukalaisten välille. Alan ajatella paitsi päivittäin Israelin tarkastuspisteiden läpi kulkevia palestiinalaisia myös Suomeen saapuneita turvapaikanhakijoita. Alan ajatella niitä katseita, joita he ottavat vastaan. Ajattelen heidät vastaanottavia ”Suomi kuuluu suomalaisille” -mielenosoituskylttejä. Ajattelen hetkiä maahanmuuttovirastoissa ja kuulusteluhuoneissa. Ajattelen sanoja, eleitä, kuiskauksia. Tältä se siis ehkä tuntuu. Olla ei-toivottu. Hetken aikaa jotakin sisällä surkastuu ja kuolee.

Katseesta ja lisäkysymyksistä huolimatta saan viisumin. Huojennus valtaa kehon. Onni kaikesta siitä, mitä edessä odottaa, valtaa kehon.

Tanssi- ja musiikkityöpaja Beit Jalassa Baladyn tanssikeskuksella.

Palestiinan puolella autoista huudellaan ”Tervetuloa!” Ihmiset halaavat. Kiittävät, kun tulimme. Ympäröivä todellisuus on paitsi lämmin myös ennakoimaton. Yksikään päivä ei ole samanlainen. Opetustunti tai työpaja alkaa harvoin niin kuin on sovittu. Kääntäjä puuttuu. Lapset puuttuvat. Kaikki taksit ovat varattuja. Kun oppilaat viimein saapuvat, he ovat kuin pesusieniä. Valmiita imemään, vastaanottamaan kaiken. Itseen iskee kiitollisuus siitä, että saa olla täällä ja nähdä tämän puolen elämästä. Ympärillä tapahtuu asioita, jotka kerta toisensa jälkeen ylittävät käsityskyvyn. Menevät kehoon, ruumiiseen, muuttuvat ihon alla jyllääviksi adrenaliiniryöpyiksi.

Betlehemin lähellä sijaitsevan Beit Jalan – kotikylämme – moskeijasta kajahtava rukouskutsu on kaunein, minkä olen Palestiinassa kuullut. Se rauhoittaa. Saa mielen matkustamaan samaan aikaan sekä jonnekin syvemmälle itseen että kauas Linnunradan laidalle. Tavoittamaan hetkeksi jotakin ympäröivää materiaalimaailmaa suurempaa tai syvempää, jotakin salaista, mystistä, jotakin ihmismielen käsityskyvyn ylittävää. Minareetista kajahtava äänimaisema saa pulssin rauhoittumaan. Näkemään nämä keinotekoiset rajat, muurit, piikkilanka-aidat häilyvinä, heikkoina, niin kuin ne juuri tällä rukouskutsun hetkellä muuttuisivat sementistä ohueksi silkkipaperiksi, joksikin läpikuultavaksi, hengittäväksi, ehkä höyheniksi, joksikin sellaiseksi, joka on helppo läpäistä.

Beit Jalan moskeija.

Rukoukseenkutsua kuunnellessani havahdun taas kerran päästämään irti. Ymmärrän tämän kaiken hetkellisyyden. Sen, että muurin, rajakontrollin, auktoriteettien rakentamisen väkivaltaisuus on sekin kaikki hyvin hetkellistä. Että vaikka muuri luo illuusion jostakin murtamattomasta, on sekin perusluonteeltaan hajoava. Muurin edustama kontrolli on oire pelosta, viimeinen epätoivoinen yritys kiristää nyörejä, jotta hallinta ei karkaa. Mutta puristava ote, pinnistys ja kiristys, on luonteeltaan sellaista, joka lopulta raukeaa. Sen on osoittanut historia moneen kertaan. Niin on uskottava ja toivottava.

Tästä blogista voi seurata kolmen tanssi- ja teatteripedagogiikan opiskelijan ja kahden musiikkipedagogiopiskelijan kokemuksia Palestiinassa. Lukea heidän elämästään täällä, opetuksesta, siitä, mihin taidepedagogiikka taipuu miehitetyllä maalla. Kohtaamisista, ihmetyksistä, jatkuvasta kysymysten virrasta. Siitä, miten kaikki se, mitä Palestiinassa tapahtuu, voi ylipäänsä olla mahdollista. 

Teksti ja kuvat: Helena