Snäppejä ja selfieitä

|
Blogi

On vaikea määritellä, milloin ”oopperajälkeinen” aika on Suomessa alkanut, mutta selvästi me sitä juuri nyt elämme. Post-oopperan käsitteen nosti esiin Jelena Novak (2015) teoksessaan Postopera: Reinventing the Voice-Body, jossa hän termin aiemmista määritelmistä poiketen pitää post-oopperan keskeisenä tuntomerkkinä uuden median käyttöä.

Suomessa post-oopperaa voi ajatella nähdyn esimerkiksi vuonna 1993, kun Tapio Tuomelan Korvan tarina sai kantaesityksensä, tai vuonna 2005, jolloin esitettiin Max Savikankaan Sulkapallo-ooppera. Joka tapauksessa molemmat ovat dramaturgiassaan kiistäneet erityisesti klassis-romanttisessa oopperassa sovelletut aristoteelisen teatterin periaatteet (juonen, ajan ja paikan ykseys) ja ottaneet tilalle ”post-teatterin” tilaan, aikaan, kehoon ja representaatioon liittyviä ilmaisukeinoja.

Laajasti ottaen post-oopperan ilmaisulle vain taivas on rajana, mutta uuden median näkökulmasta sen keskeisiä keinoja ovat esimerkiksi perinteisestä poikkeavat valoratkaisut, video, elokuva, live-kameran, kännykän ja sen sovellusten käyttäminen sekä 3D-tekniikka.

Näiden ehtojen vallitessa myös Heinz-Juhani Hofmannin 18. tammikuuta 2018 Helsingissä kantaesityksensä saanut Maailmantappaja on post-ooppera. Jaakko Nousiaisen ohjaama Maailmantappaja ei kerro tarinaa, vaan esittää asiansa sisäkkäisinä, narratiivisina fragmentteina, jotka toistavat hieman muunneltuna äärimmäistä teemaa, murhaa. Ulommainen fragmentti (tai perinteisemmin ilmaistuna kehyskertomus) rakentuu viimeisillään raskaana olevan ja murhaajaksi paljastuvan järjestyksenvalvojan (Annika Fuhrmann) mielenmaisemasta.

Näyttämölle on rakennettu tasoja, joiden päällä nukketalon asukkaat sekä legohahmot murhaavat ja tulevat murhatuiksi. Live-kamera kuvaa tapahtumia, ja ne heijastetaan keskelle lavan etuosaa asetetulle näytölle – ne lähes läväytetään yleisön kasvoille. Samankaltaisia nukketekniikoita oopperoissaan on käyttänyt myös hollantilainen Michel van der Aa (s. 1970), jota voinee kutsua tämän hetken johtavaksi oopperan uudistajaksi.  

Maailmantappajaa voi sanoa myös metafiktioksi eli teokseksi, joka tiedostaa kuvitteellisen luonteensa. Näyttämö ei ainoastaan toimi representaation paikkana, vaan se myös presentoi: se ”kirjoittaa ulos” ja näyttää keinot, joiden varaan teos on rakennettu ja joiden avulla se reaaliaikaisesti tehdään.

Laulaminen on vain pienessä roolissa teoksen kokonaisilmaisussa. Se on puheenomaista, kirskuvaa, räikeää, fragmentaarista, pakkomielteisen toisteista ja väkivaltaista, kuten on myös oopperan muu musiikki. Musiikki muuttuu aika ajoin hälyksi, soi liian kovaa ja sattuu korviin. Väkivalta näyttäytyy siis myös oopperan kuulokuvassa.

Se tiedetään, mikä selfie on. Tämän tekstin otsikossa esiintyy kuitenkin myös termi snäppi. Se viittaa reaaliaikaiseen lasten ja nuorten suosiossa olevaan kännykkäsovellukseen, Snapchatiin. Maailmantappajan päähenkilö kokeilee Snapchatissä erilaisia selfie-filttereitä, joiden avulla omaa kuvaa ja ääntä voi muokata ja jotka voi vielä saada reaaliaikaisesti liikkumaan AR-grafiikan (augmented reality) avulla. Ja ne voi lähettää myös kavereille. Päähenkilö valitsee nöpönenäisen koira-selfien, joka on Wikipedian mukaan filttereistä se ylivoimaisesti suosituin. Murhaajanluonteensa lisäksi hän paljastuu identiteetiltään häilyväksi kännykkäaddiktiksi. Myös tämä uuden median muoto vahvistaa Maailmantappajan post-oopperaluonnetta. Hofmannin ooppera onkin tiukasti kiinni omassa ajassamme, meissä ja salatuissa pimeissä puolissamme.