Falstaffin naiset – vai naisten Falstaff?

|
Blogi

Falstaff-oopperan juoni rakentuu asetelmalle Sir John Falstaff vastaan kaikki muut, mutta myös teoksen naiset ja miehet ovat napit vastakkain aivan kalkkiviivoille saakka. He punovat juoniaan omissa ryhmissään ja sangen vaihtelevalla menestyksellä. Teoksen onnistujiksi nousevat lopulta neuvokkaat naiset, joista jokainen joko saa, mitä haluaa tai vähintäänkin pitää hauskaa.

On epätyypillistä sekä Verdin että eritoten Shakespearen ajalle, että naisten sallitaan tehdä tarinan miehet naurunalaisiksi. Täysin ennenkuulumatonta se ei ole, mutta sen lisäksi Falstaffin naiset saavat vieläpä käyttää viehätysvoimaansa miten tahtovat ja tehdä itsenäisiä päätöksiä. Ja mikä hurmaavinta: kenenkään ei edes tarvitse moisen ilakoinnin ja itsepäisyyden takia kuolla, ajautua hulluuteen, tai tulla raiskatuksi tai häväistyksi! Tämä nimittäin on valitettavan usein itsenäisiä ajatuksia tai omaa tahtoa ilmaisevan naisen kohtalo oopperassa. Verdi onkin itse todennut perustellessaan Falstaffin libreton valitsemista:

“Sen jälkeen, kun olen väsymättä massamurhannut niin monia sankareita ja sankarittaria, minulla on ainakin oikeus hiukan nauraa.”

Miehetkin kyllä viilaavat suunnitelmiaan, mutta he ovat silti jokseenkin tietämättömiä toistensa puuhista ja joutuvat lopulta kaikki jollain tavoin huijatuiksi – lukuun ottamatta nuorta, autuaan rakastunutta Fentonia.

Rouva Alice Ford päättää ottaa käyttöönsä naisellisen sulokkuutensa, minkä Sir John Falstaff on ymmärtänyt tai pikemminkin halunnut ymmärtää väärin. Falstaff runoilee mieltymyksestään Aliceen: “Kun hän näki minun kulkevan ohi, hän hymyili … hän näytti sanovan: Olen Sir John Falstaffin oma.” Teoksen myöhempien tapahtumien perusteella on jokseenkin varmaa, ettei Alicen tarkoituksena ole ollut sanoa mitään mainitun kaltaistakaan. Ystävällinen ele on tulkittu väärin, ja sitä on suurrenneltu aivan suhteettomaksi. Jos nainen sitten kieltäytyy kosiskelusta, hän on tietenkin itse syypää miehen tyhjiin odotuksiin.

Nämäkään odotukset eivät estä Falstaffia lähettämästä täysin identtistä, korusanoja pursuavaa rakkauskirjettä myös toiselle varakkaalle naiselle, Megille. Tästä sisuuntuneena Alice yhdessä muiden naisten kanssa päättää laittaa viehätysvoimansa likoon ja käyttää sitä omien tavoitteidensa saavuttamiseksi.

Varsinaisesta opportunismista ei kuitenkaan ole kyse, Alicehan ei ole rahan perässä, kuten vaikkapa Norina Don Pasqualessa, eikä hän tahdo flirttinsä vastineeksi vertahyytäviä palveluksia Salomen tyyliin. Hän haluaa yhdessä muiden naisten kanssa yksinkertaisesti läksyttää Falstaffia ja Fordia siitä, että he pitävät naisia typerinä tai näkevät ehdottomalla varmuudella pelkässä katseessa lupauksen suuresta kiihkosta. Naisten juonittelun tuoksinassa toteaa Nannetta aiheeseen liittyen: “Hän luuli jo tulikärpästä lyhdyksi, sen tähden en epäile, etteikö leikki onnistuisi.”

Ja onnistuuhan se. Falstaff päätyy pyykkikorissa jokeen nöyryytettynä. Samalla Alicen aviomies Ford pääsee myös perille siitä, että koko juttu olikin vain kepposta, eikä hänen vaimonsa ollut aikeissa pettää häntä. Ennen jujun paljastumista Ford on kuitenkin ehtinyt Megin mukaan jo “kirota kaikki Eevan tyttäret”, viitaten tietysti naisen raamatulliseen lankeamiseen. Fordin käsitys puolisostaan ei muutenkaan vaikuta järin ylevältä, onhan hän valmis ensimmäisen tilaisuuden tullen uskomaan pahinta. Ford julistaa raivokkaasti: “Avioliitto on helvetti! Nainen on paholainen! Tyhmyrit luottakoot vaimoonsa!”.

Ford joutuu nielemään omaan avioliittoonsa kohdistuvien epäilystensä lisäksi myös erääseen toiseen liittoon kohdistuvat huolet. Naisten neuvokkuuden tuloksena Fordin ja Alicen tytär, Nannetta, ei päädykään naimisiin isän hänelle valitseman tohtori Cajuksen kanssa, vaan nuoret lempiväiset Fenton ja Nannetta saavat toisensa – vieläpä Fordin itsensä vihkiminä. Tässäkin asiassa teoksen naiset ovat siis itse vastuussa omaan elämäänsä vaikuttavista päätöksistä. Äiti auttaa tytärtään saavuttamaan liiton, jonka tytär on itse valinnut rakastamansa miehen kanssa.

Teksti: Alina Koivula

Lähteet:
Falstaff (2016). Libretto. Suom. Eija Hirvonen. Savonlinnan Oopperajuhlat: Savonlinna.
Clément, Catherine (1988). Opera, or the Undoing of Women. University of Minnesota Press: Minneapolis.
Rosselli, John (2000). The Life of Verdi. Cambridge University Press: Cambridge.

Oopperaa kulissien takana -blogissa Sibelius-Akatemian 2,5-vuotisessa oopperan maisterikoulutuksessa opiskelevat laulajat kirjoittavat kokemuksistaan ennen oopperaluokan lähestyviä ensi-iltoja. Tekstit ovat syntyneet muun muassa FT Liisamaija Hautsalon vetämällä kurssilla, jossa opiskelijat haastetaan kirjoittamaan oopperan taustoista, säveltäjistä tai vaikkapa omasta roolihahmostaan ja haastattelemaan oopperaproduktiossa työskenteleviä henkilöitä. Syksyn 2017 oopperaproduktio, Giuseppe Verdin Falstaff esitetään Sibelius-Akatemiassa lokakuussa 2017.