Photo: Milja-Liina Moilanen
Tobe ja Babelin torni

Yläluokan harmoniaa Lontoossa

|
Blogi

Olin Lontoossa viime viikonlopun. Kävin näyttelyissä, sain muutaman lievän hermoromahduksen Kuvan Kevään työhön liittyen, kävin keikalla, tanssin klubilla ja asuin rikkaan asianajajan omistamassa kaupunkihuvilassa. Kukkivien kirsikkapuiden katveessa vietetty varakkuuslarppi teki kieltämättä hyvää. Epävarmuus omaa teosta kohtaan on yhä vahva mutta toivottomuus on vaihtunut hienoiseen toivon pilkkeeseen. Kai se tästä sitten.

 

Voivottelin instatililläni (@miljaliinamoilanen)

Epätoivo on oleellinen osa teosprosessia. Varsinkin kun on kyse ryhmänäyttelyistä. Kasvatan päässäni kauhukuvia siitä kuinka oma teokseni muistuttaa lähinnä vitsikkään teekkariporukan lauantai-illan humalaista vitsiä. Kuvittelen kuinka kollegat nauravat selän takana typerää räpellystäni ja sitä kuinka pohjattoman idioottimaiselta vaikutan. Näin toissaviikolla painajaista siitä kuinka teokseni oli piilotettu siivouskomeroon ennen avajaisia. Vaikka arvostankin alitajuntani metahuumoria (kandityöni käsitteli siivoojan työtä), toivoisin että se voisi hellittää hieman avajaiskiireiden kiihtyessä. Lontoossa kauhukuvat lähitulevaisuudessa häämöttävästä työkkärin jonosta ja vääristä valinnoista vilisivät mielessäni. Miksi teen poliittista ja vihaista taidetta? Miksi pitää olla niin kärttyinen? Hymyilisit välillä. Olisiko kannattanut keskittää voimavaransa mahdollisen myynnin edistämiseen? Miksi edes teen taidetta? Miksi pitää olla näin levoton ja vihainen nainen?  Kieriessäni itseinhossa brittiläisessä yläluokkaisessa kylpyhuoneessa mielessäni kävi olisiko minun vielä mahdollista siirtyä kauppakorkeakouluun, lääkikseen tai johonkin paikkaan josta valmistuisin rikkaaksi ja hyväksytyksi yhteiskunnan jäseneksi. Tai voisin painostaa miestäni tienamaan ja ryhtyä “käyskentelijänaiseksi”, sellaiseksi joka ei tee mitään mutta kokee olevansa kauhean tärkeä. Muuttuisin sellaiseksi jolla olisi oikeasti varaa hienoon kylpyhuoneeseen, eikä vahingossa AirBnb:n kautta yhden viikonlopun ajan. Toisiko kallis asunto ja korkea status harmoniaa levottomaan mieleeni?

 

Pakenin ahdistustani Tate Moderniin. Skippasin maksulliset näyttelyt koska olen köyhä ja paneuduin kokoelmiin kolmannessa ja neljännessä kerroksessa. En ollut aikaisemmalla Lontoon-reissullani käynyt Tate Modernissa. Entisen voimalaitoksen massiivisuus sai oloni tuntemaan osaksi arkkitehtoorista mallinnoskuvaa. Jykevä tiilirakennus Thamesin rannalla houkutti kiipeilemään pitkin sen tiiliseiniä, joka oli tosin kielletty suurien kylttien mukaan. Olo oli kuin huvipuistossa. Esillä oli todella kova kokonaisuus, painotuksen ollessa poliittisessa taiteessa. Maailmanpolitiikka, pakolaiskriisi ja ilmastonmuutos olivat hyvin esillä. Erittelen tässä muutamia helmiä jotka koen tärkeäksi oman työskentelyni kannalta:

 

JUDI WERTHEIN: BRINCO (2005)

Judi Werthein- Brinco (2005)

Argentiinalainen Judi Werthein (1967) kehitteli Brinco-kenkäbrändin, jonka ideana on auttaa pakolaisia rajanylityksessä. Lenkkareita jaettiin Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla oleville henkilöille, jotka pyrkivät ylittämään rajan laittomasti. Jokaiset lenkkarit pitivät sisällään taskulampun, kompassin, lääke- ja rahataskun sekä Yhdysvaltojen ja Meksikon rajan kartan kengänpohjallisessa. Lenkkareita valmistettiin 1000 kappaletta. Vaikka lenkkarit olivat ostettavissa 215$ hintaan, Werthein jakoi suurimman osan kengistä ilmaiseksi rajan ylittäjille. Teos sai runsaasti näkyvyyttä jenkkimediassa. Werthein sekä Brincoa esittäneet galleriat saivat runsaasti vihapostia. Vuonna 2005 vihapostit olivat sisällöltään yhtä väkivaltaisia kuin nykyään, mutta ne olivat kasuaalisti allekirjoitettuja.

Brincojen esittäminen Brexitin ja Trumpin epäinhimillisen pakolaispolitiikan aikana on suora kannanotto museolta. Teos pohtii kenellä on oikeus liikkua vapaasti ja keneltä se estetään. Lenkkarit olivat halpatuotantomaissa koottuja, joka nostaa kysymyksen siitä millaista halpatyövoimaa olemme valmis ottamaan vastaan ja kuinka näkymättömissä me oikeastaan haluamme sen pitää. Ajankohtainen näkökulma liikkuvuuteen ja massatuotantoon Kiinan postimyyntipakettien kolahdellessa postiluukuista.

https://www.tate.org.uk/visit/tate-modern/display/performer-and-participant/judi-werthein

 

JENNY HOLZER

Jenny Holzer (1950) on yksi lempitaiteilijoistani. Hänen teoksensa ovat vihaisia, kantaaottavia ja mukautuvat erilaisiin ympäristöihin. Töissä on huumoria, joka on synkkää ja paikoitellen jopa makaaberia. Holzer sanoo teoksistaan seuraavasti:

“I wanted a lot simultaneously: to leave art outside for the public, to be a painter of mysterious yet ordered works, to be explicit but not didactic, to find the right subjects, to transform spaces, to disorient and transfix people, to offer up beauty, to be funny and never lie.”

Ehkäpä ydinseikka joka sai minut aikanaan ihastumaan Holzeriin on hänen kykynsä sekoittaa arkipäiväisyyteen spektaakkelimaisuutta ja huumoria. Rakastan kielellä pelaamista ja sanoja. Holzer yhdistää teoksissaan käsitetaiteesta tutun pelkistetyn teesimäisen julistamisen  julkisessa tilassa ominaiseen tapaan käyttää sanoja. Holzer pyrkii antamaan äänen vaiennetuille. Hänellä on oivallinen kyky nostaa ympäristöstämme esiin elementtejä, joiden katsomiseen olemme turtuneet ja antamaan niille uusia merkityksiä.

https://www.tate.org.uk/whats-on/tate-modern/exhibition/artist-rooms-jenny-holzer/exhibition-guide

 

CILDO MEIRDELES: BABEL (2001)

 

Meirdelesin (1948) Babel kohosi massiivisena rakennelmana valtaisassa siniseksi valaistussa huoneessa. Teos koostui eri aikakausien radioista, jotka olivat viritetty eri maiden taajuuksille. Näyttelytilassa ollessani jostain radiosta kuului R.E.M:in Losing my religion, joka dominoi vahvasti muutakin äänimaailmaa. Babel pohjautuu samannimiseen Raamatun tarinaan, jossa yhtä kieltä puhuneet ihmiset rakensivat taivaan valtakuntaa tavoittelevaa Baabelin tornia. Rangaistukseksi moisesta röyhkeydestä vihamielinen jumala tuhosi tornin ja sekoitti kaikki maailman kielet. Babel näyttäytyy tänä päivänä vahvana kommenttina globaalille kulutuskeskeisyydelle mutta myös näkemyksenä viestinnästä ja kommunikoinnin moninaisuudesta. Ehkä nykypäivänä kostonhimoisen jumalan roolia näyttelee konservatiivinen arvomaailma ja pelon ilmapiiri joka rakentaa rajamuureja kansojen välille?https://www.youtube.com/watch?v=446zJBtYz10 Teos (tai ainakin jokin versio siitä) on ollut esillä Kiasmassa vuonna 2012.

 

 

 

Kävin katsomassa Lontoossa ollessani myös ihanan ILMIÖ-festivaalin järjestämän keikkaspektaakkelin Cafe Otossa. Tämä on eräänlainen mainos, sillä olen toiminut festivaaleilla taidesäätäjänä useamman vuoden. Sori! Paikalle oli tuotu ILMIÖN hengen mukaisesti suomalaisia vaihtoehtomusiikin helmiä. Ahti Ahti, Lau Nau & Pekko Käppi  ja Shogun Kunitoki vetivät tuvan täyteen porukkaa. Erityisesti Ahti Ahti teki vaikutuksen. Herkkä äänimaailma sai paikan hiljentymään ja pienikin yskähdys yleisöstä rikkoi harmoniaa. En ole koskaan ennen ollut niin äänekkäällä mutta hiljaisella keikalla. Mieleeni nousi elokuvallisia mielikuvia mutta huomasin samalla kuinka levoton olin. Ahti Ahti herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Sisäinen insinöörini sai tästä varmaan hienoisen slaagin. Keikka jäi pyörimään mieleen pidemmäksi aikaa.

Hermoillessani vaalitulosta sunnuntai-iltana Lontoo-Helsinki- lennolla, lievensin hermostustani katsomalla loistavan Adam McKayn Vice-elokuvan. Vice kertoo Yhdysvaltojen entisen varapresidentin Dick Cheneyn elämänkerran ja avaa häikäilemättömän oikeistopoliitikon mielenmaisemaa. Elokuva kuvaa nerokkaalla tavalla kuinka valta sumentaa empatian ja politiikassa ominaiset peliliikkeet saattavat muuttaa koko maailman suunnan. Vice on myös kertomus amerikkalaisesta unelmasta, populismin juurista ja puolueellisen median noususta. Vice sisältää myös yhden upeimmista naishahmoista joita olen nähnyt elokuvissa pitkään aikaan. Amy Adams tekee upean roolin Lynne Cheneynä, Dick Cheneyn vaimona. Lynne on häikäilemätön, konservatiivinen, kunnianhimoinen nainen. Elokuvassa käydään läpi kuinka Lynne Cheney olisi halunnut tehdä uraa mutta ei kysennyt siihen 1960-luvun Yhdysvalloissa. Oman uran sijaan hän joutui piiskaamaan juoppoa ja saamatonta miestään Dickiä kiinni vallankahvaan. Kaipaisin lisää elokuvia häikäilemättömistä ja röyhkeistä naisista. Vicen kuvaus Lynnestä oli moniulotteinen ja älykäs. Adam McKay on tällä hetkellä lempiohjaajani. Hän kykenee kuvaamaan kristallinkirkkaasti vaikeitakin yhteiskunnallisia rakennelmia, sekä niiden seurauksia tavallisille ihmisille. The Big Short sai minut innostumaan talouspolitiikasta, erityisesti finanssikapitalismista ja talouskriiseistä. Elokuva julkaistiin vuonna 2015 mutta kiinnostukseni aihepiiriä kohtaan jatkuu yhä.

Amy Adams ja Christian Bale  Lynne and Dick Cheneynä elokuvassa “Vice.”

Seikka, joka McKayn elokuvissa viehättää on konkretia. Haen samankaltaista konkretiaa (tai ainakin pyrin siihen) omissa teoksissani. Tietyllä tavalla häpeilen todenmukaisuutta ja suoraa kommentointia teoksissani. Välillä tuntuu että päästäni puuttuu jokin runollinen ja herkkä osa kun toitotan asiat liiankin suoraan. Ehkä se tekee minut levottomaksi. Suurkaupungeissa on ihana sujahtaa massaan ja kadota. Vain suurkaupungissa voi tuntea olevansa tavallinen. Tavallisuus tuo levollisuuden. Vaikka olisit kuinka sekava ja outo tyyppi, todennäköisyys on, että joku on suurkaupungissa kummallisempi kuin sinä. Konkretian ja abstraktion epätasapaino. Sitä ei kyllä rahalla korjata. Toisaalta, taiteen kauneus lepää siinä ettei oikeita ratkaisuja ole. Tämä on laji jossa insinööri ei pärjää.

 

 

Milja-Liina Moilanen on ammattihörhö ja taiteilija, joka suorittaa maisterin opintojaan Kuvataideakatemiassa.