Titta Aaltonen – Sukunimien historiaa

|
Blogi

 

Lopputyötä tehdessäni olen oppinut paljon suomalaisten sukunimien historiasta. Erityisen hyviä tietolähteitä aiheeseen ovat olleet Sirkka Paikkalan ja Pirjo Mikkosen väitöskirjat.

Sirkka Paikkalan väitöskirja Se tavallinen Virtanen – Suomalaisen sukunimikäytännön modernisoituminen 1850-luvulta vuoteen 1921 antaa paljon tietoa siitä, mistä suomalaisten sukunimet ovat peräisin. Paikkala on myös selvittänyt millainen keskustelu johti sukunimien suomalaistamiseen 1800-luvun lopulta alkaen.

Itä-Suomessa on käytetty periytyviä sukunimiä keskiajalta alkaen, kun taas Länsi-Suomessa on käytetty taloon perustuvia lisänimiä, jotka eivät olleet varsinaisia sukunimiä. Vasta vuonna 1920 voimaan tullut sukunimilaki edellytti, että kaikilla suomalaisilla piti olla pysyvä sukunimi.

Sukunimien suomalaistaminen oli lähtöisin suomalaisuusaatteesta. Aina 1800-luvun lopulle asti hallinnon, kirkon, oikeuslaitoksen, armeijan ja opetuksen kieli oli ruotsi, ja monet niiden parissa toimineet ottivat itselleen ruotsinkielisen nimen. Kansallishengen nousu johti siihen, että alettiin korostaa nimen ja kansallisuuden yhteyttä.

Sukunimien suomalaistaminen alkoi vuonna 1875, kun joukko ylioppilaita suomalaisti sukunimensä. Keskustelu sukunimien suomalaistamisesta jatkui vuosisadan vaihteen yli ja vuonna 1906  J. V. Snellmanin 100-vuotispäivänä järjestettiin suurnimenmuutto. Sirkka Paikkala on arvioinut, että vuoden 1906 aikana suomalaistettiin 35 000 sukunimeä. Vienan Karjalassa järjestettiin nimenmuutoskampanja vuosina 1919–1920 ja Viipurin läänissä toteutettiin joukkonimenmuutto vuonna 1930. Kalevalan riemujuhlavuonna 1935 järjestetyssä nimenmuutoskampanjassa suomalaistettiin noin 100 000 sukunimeä.

Edellisessä blogikirjoituksessani kirjoitin karjalaisten nimenmuutoksista, jotka jatkuivat aina 1940-luvun lopulle asti.

Pirjo Mikkonen käsittelee väitöskirjassaan ”Otti oikean sukunimen” – Vuosina 1850–1921 otettujen sukunimien taustat sitä, millaisia nimiä muutettiin, missä, milloin ja miksi. Mikkonen tuo myös esille sen, että tavallisen kansan motiivit sukunimen muuttamiseen olivat hyvin erilaisia kuin sivistyneistöllä ja että nimen muuttaminen ei aina välttämättä tapahtunut ihmisen omasta aloitteesta. Mikkosen väitöskirja tekee selväksi sen, että jokaisella nimenmuutoksella on oma tarinansa.

PS. Kiitos Kansan Sivistysrahastolle lopputyöprojektini tukemisesta.