Photo: Minna-Kaisa Kallinen

Minna-Kaisa Kallinen - Kiitti ja moi

|
Blogi

 

Tämä on kymmenes ja viimeinen blogini. Kun minulta kysyttiin haluaisinko kirjoittaa blogia, suostuin, koska ajattelin, että siitä olisi hyötyä lopputyön dokumentaation kannalta, siis kirjoittaa ylös ajatuksia ja kysymyksiä, jotka sen tekemisessä nousevat esiin. Suuri motivaattori oli tietenkin myös kirjoituksista maksettava korvaus.

Kirjoittaminen on ollut ihan kivaa, vaikka välillä se on tuntunut vaikealtakin. Se, mikä minut yllätti oli kirjoitusten julkaisemisvaikeus. Tarkoitan tällä sitä, että melkein jokaisen kirjoituksen kohdalla minusta tuntui siltä, että en ehkä sittenkään haluaisi jakaa sen hetkisiä ajatuksiani julkisesti. Menin ajatuksissani aika pitkälle jossain vaiheessa. Aloin miettimään, että näin tämä muutaman kuukauden mittainen blogi nyt määrittää minua, ja että voinko seistä sanojeni takana vielä huomenna?

Jossain määrin ajatukseni huvittavat minua, mutta kyllä niissä on jonkinlainen totuuskin. On aika hurjaa jakaa melko henkilökohtaisiakin ajatuksia ja asioita ihmisille, joita ei edes näe ja kaiken lisäksi ”ikuisesti”. Mutta siellä ne sanat nyt ovat, internetissä, jossain, jota en edes pysty edes käsittämään.

Kuvan Kevät on kohta ohi ja samalla tämä blogikin. Ajatukseni ovat jo liukumassa muihin juttuihin, kuten hetken lomaan ja seuraavaan näyttelyyni. Koko tämä näyttelyprosessi on ollut hyvä kokemus. Näin isossa tapahtumassa on monta liikkuvaa tekijää ja huomioon otettavia asioita. Se on ollut myös ainutlaatuinen kokemus.

Alligaattorin metsästäjä metsästää vielä yhden kerran. Olen ollut tyytyväinen teokseeni, vaikka tämän tyyppinen näyttely ei ehkä ole ollut sille paras mahdollinen esitystilanne. Kuitenkin tämän myötä olen saanut jo paljon uusia ideoita ja ajatuksia, mitä voisin tehdä toisin ja se on tietenkin hyvä asia.

Luin ensimmäisiä blogikirjoituksiani maalis-huhtikuulta. Vaikka ajallisesti ne eivät ole syntyneet kovin kauan aikaa sitten, niin silti ajatukset ja asiat tuntuvat kovin kaukaisilta. On hienoa huomata, että teos oikeasti valmistui ja että kaikki epäselvät asiat löysivät oman paikkansa. Vain tekemällä voi saada jotain ”valmiiksi” tai tehdyksi. Pelkät ajatukset vain usein kiertävät kehää ja lopulta se kehä alkaa tuntua kovin ahdistavalta ja pieneltä.

Auringon lämpö tuntuu melkein polttavalta, kun istun ulkona portailla tätä kirjoittamassa. Lihakseni ovat kipeät, sillä olen kaksi päivää kuokkinut ja istuttanut kasvimaata. Ruumis on väsynyt, mutta mieli on virkeä. Kevät on ohi.