Photo: Kirsi Monni

Maaston kartoitusta ja sokkelin paikan määrittelyä

|
Blogi

1.8. maanantai ja olen aloittelemassa toista taiteellisen työn jaksoa Etlabissa. Tällä viikolla on tarkoitus edelleen pähkäillä keväällä ensi-iltaan tulevan teoksen olomuotoa ja tehdä esityötä puolen vuoden päästä alkavaa harjoitusjaksoa varten. Ensimmäisen päivän olen varannut itselleni, orientoivalle asian äärellä olemiselle: fundeerausta, materiaalin läpikäyntiä, vaihtoehtojen punnitsemista. Tässä vaiheessa kaikki on vielä mahdollista. Tai ei aivan kaikki. Kevään lyhyen jakson tärkein työ oli esiintyjäryhmän kokoaminen sekä materiaalien tunnustelu Joonan kanssa. Nyt esiintyjäryhmä on tiedossa, kiva porukka, eri ikäisiä ja taustaisia hienoja tanssijoita. Myös teoksen lähtökohta, teeman väljä rajaus on tiedossa, mutta se varsinainen työstämisen prosessi valintojen, rajausten, materiaalien, rakenteiden ja käsittelytapojen osalta on kovinkin vaiheessa.  

 

Nyt kahvia. Oh no, orientaatio alkaakin Etlabin jääkaapin homeisten kamojen tyhjennyksellä. Nyt vihdoin asiaan. Oh no, treeni alkaakin selvittämällä, miksi äänikamat eivät toimi. Seinästä ei tule sähköä? Ehkä toisesta pistorasiasta? Ei sieltäkään. Siivouskaapista löytyy jatkojohto, roudausta, säätöä. Yes, nyt kuuluu. Krzysztof Pendereckin Polish Requiem. 

 

Teos, jota työstämme on jatkoa Zodiakin Z-freehin 2015 elokuussa tehdylle Väkivaltaa näyttämöllä – representaatiolaboratorio projektille. Siinä tutkimme koreografi-tanssija Joona Halosen ja ääni-, ja valosuunnittelija Mikko Hynnisen kanssa koreografian mahdollisuuksia käsitellä väkivaltaan liittyviä teemoja. Miten erilaiset representaatiotavat taittuvat aiheen käsittelyyn? Onko aihe sellainen, joka toimii lähinnä kirjallisuuden, elokuvan ja teatterin keinoin? Onko tarvetta aiheen käsittelyllä koreografisella näyttämöllä, ja jos on, millaisin keinoin sitä voisi käsitellä? Aihe on toki järjettömän laaja, mutta kiinnostava, vaikea ja aina ikävän ajankohtainen. 

 

Samalla, kun hahmottelen teoksen dramaturgiaa, mietin myös aina keskeistä käsittelytavan kysymystä, mikä on tämän teoksen identiteetti? Modernistinen liikeabstraktio, jossa olennaista ovat komposition sisäiset suhteet ja materiaalin esteettisyys? Rakastan kiinnostavia liikekompositioita ja nautin aina yhtä paljon, jos sellaisen näen ja koen, mutta aiheen paine tuntuu vaativan toisenlaista retorista voimaa. Millaista?  

 

Taide syntyy taiteesta yhtä paljon kuin maailmasta. Monet säveltäjät ovat tarttuessaan kyseiseen aiheeseen löytäneet käsittelytavaksi requiem-muodon. Alkujaan katolisen kirkon jumalanpalvelus, Missa pro Defunctis, messu kuolleiden puolesta, on sikälikin kiinnostava, että sen vanhimmat tekstit ovat jo antiikin ajalta ja näin sillä on vielä kristinuskoakin laajempi historiallinen ulottuvuus. Minua requiemissa kiinnostaa ennen kaikkea funktio, mitä teos tekee? Funktion puolesta se on kuulijaa osallistava rituaali, ei vain esteettisen kontemplaation lähde. Vaikkakin musiikkiteoksena se on myös sitä. Pendereckin Polish Requiem on sävelletty tiettyjen historiallisten ja poliittisten tapahtumien muistoksi, Solidaarisuusliikkeestä Auschwitziin, ja retorisessa voimassaan ja dramaattisuudessaan se lähentelee oopperaa. Teos on hurja, inspiroiva, syvällinen ja komea. Mutta sitä ei voi ”käyttää” tanssiteoksessa, jonka täytyy löytää painoa, aikaa ja massaa omalle kehollisuudelleen ja kompositiolleen. Ehkä fragmentteja sentään?  

 

Toinen inspiraationlähde, jota olemme tarkastelleet, on viime vuosikymmenten ns. post-abstrakti ja ”uusfiguratiivinen” veistotaide.  Figuratiivisella tarkoitan nykytaiteessa, erityisesti veistotaiteessa viime vuosikymmeninä kehittynyttä ilmaisua, jossa ihmismuodon paluu edustaa taiteen poliittista ulottuvuutta. Esimerkiksi Thomas Schütte, Thomas Hirschhorn, Jeff Koons, Rebecca Warren, Urs Fischer, Katharina Fritsch ovat kehittäneet estetiikkaa, jossa taideteoreetikko Lisa Leen sanoin ”tämä figuratiivisuuden muoto on saavuttanut sijoiltaan sysäämisen, tylyyden, naurettavuuden ja raakalaismaisuuden kautta formaalin ja retorisen voiman”. Luulenkin että teoksessa joudutaan hakemaan ilmaisukieltä, joka sulauttaa kompositionaalisen, liikekieltä kehittävän abstraktion materiaaliseen ja figuratiiviseen ilmaisuun. Kuitenkin niin, että se, mitä tavoitellaan, on käsitettävän ja käsittämättömän rajan avautuminen. 

 

No niin, kahvi on lopullisesti jäähtynyt ja nyt olen tarinoinut ehkä liikaakin jo työstä, joka on vasta aluillaan. Jää nähtäväksi, minne se meidät vie.