Mistä me puhumme kun puhumme tasa-arvosta?

Tasa-arvo – jos se ei ole mahdollista, miksi edes vaivautua?

|
Blogi

Tylsinä hetkinäni viihdytän itseäni tutusta seurapelistä pöllityllä ajatusleikillä, jossa minun tulee keksiä kolme tapaa kuvata pantomiimin keinoin sellaisia käsitteitä kuin demokratia, onnellisuus, kestävä kehitys ja tasa-arvo. En oikeastaan tiedä, miksi edes vaivaudun, sillä leikillä ei ole toivottua piristävää vaikutusta.

Useimmiten ajatusleikkini päättyy täydelliseen turhautumiseen. Kuinka esittää käsitteitä, jotka eivät ole esineitä, asioita, teonsanoja tai adjektiiveja?

Tasa-arvo siinä missä onnellisuus ja demokratiakin ovat pikemminkin prosesseja. Tai vielä tarkemmin: toinen toisiinsa kietoutuneiden prosessien eläviä rihmastoja. Ne muuttavat jatkuvasti muotoaan ja ajavat yksinkertaisia luokitteluja janoavan hulluuden partaalle.

Turhauttava ajatusleikkini ei liene kovin kaukana tutkijan arjesta. Ihmistieteilijöiden tutkimussuunnitelmat ja –raportit kautta maailman syrjän sisältävät kilometrikaupalla yrityksiä kuvata ilmiöitä, jotka itsepäisesti pakenevat kaikenlaisia malleja ja suunnitelmia. Kuten nyt vaikka tasa-arvo.

Valkoisen keskiluokkaisuutensa tiedostavana akateemisena naisena teen kuuliaisesti selkoa itsereflektiivisyydestä. Kiiruhdan kertomaan, ettei ketään hankkeen missään vaiheessa kohdeltu tutkimuksen kohteina, vaan tasaveroisina kumppaneina.

Ja silti… Ylevistä yrityksistä huolimatta tiedän, kuinka kipeän epätäydellisesti tasa-arvon ja osallisuuden ihanteet todellisuudessa toteutuvat.

Parhaimmillaankin aidosti osallistava tutkimus on aikaavievää ja riskialtista. Yritykset kumppanuudesta tömähtävät näkymättömiin hierarkioihin ja valta-asetelmiin.

Norsunluutornin alas repimiseen ei kertakaikkisesti tunnu löytyvän tarpeeksi järeitä aseita. 

Tutkijakollegani kertoo saaneensa takavuosina äreää palautetta kirjoittamastaan artikkelista, joka koski musiikkikasvatuksen tasa-arvoa. Tuohtunut palautteenantaja oli kyseenalaistanut kollegani tutkimuksen tavoitteen ja merkityksen perustellen kantaansa sillä, että tasa-arvo on mahdoton tavoite. Se ei yksinkertaisesti voi koskaan täysin toteutua.

Vaikka kollegani osakseen saama ynseys tuntuu kohtuuttomalta, jokin osa minusta ymmärtää arvostelijan ajatuksenjuoksua. Tasa-arvo täydessä kukoistuksessaan lienee tavoittamattomissa. Miksi siis edes yrittää?

Taideyliopiston koordinoimassa ArtsEqual-hankkeessa mukana olevat tahot ovat päättäneet, että tasa-arvoisempi yhteiskunta on yrittämisen arvoinen tavoite.

Rohkean innostuksen pyörteissä on maltettava kysyä itseltä ja toisilta mistä me puhumme kun puhumme tasa-arvosta. Kenen tasa-arvosta puhumme? Kenen ehdoilla tasa-arvo toteutuu?

Hankkeen alkumetreillä minä (kuten lukuisat muut mukana olevat  tutkijat, taiteilijat, pedagogit ja muut aktivistit) pohdin varsinkin sitä, mitä tutkijalta voi, saa tai tulee odottaa. Mitä jos tutkimus ei yllä muuttamaan kaikkea? Voiko se silti toimia uuden alkuna, siemenenä?

Entä mitä tasa-arvo merkitsee sinulle?