Voiko taidetta ostaa väärin perustein?

|
Blogi

Toimittaja Anna Perho kirjoitti Ilta-Sanomien kolumnissaan (14.5.), että luettuaan hiljattaisen haastatteluni Helsingin Sanomissa hän on ymmärtänyt ostaneensa taidetta väärin. Hän kertoi ostaneensa nykytaidetta kotiinsa siksi, että teosten estetiikka ilahduttaa häntä. Se onkin erinomainen syy ostaa taidetta silloin, kun siihen on varaa.

Minua haastateltiin Helsingin Sanomien artikkeliin, joka käsitteli brittiläisten Geoffrey Crossickin ja Patrycja Kaszynskan tutkimusryhmän laajaa tutkimusraporttia taiteen ja kulttuurin arvosta. Kommentoin artikkelissa taiteen hyvinvointivaikutuksia koskevaa suomalaista keskustelua suhteessa raportin suosituksiin.

Perho kirjoittaa kolumnissaan, että en "pidä sitä, että tiukan talouskurin aikana julkisen sektorin taidehankintoja perustellaan vaikkapa terveyttä edistävillä vaikutuksilla." Hänen mielestään taiteen ja hyvinvoinnin yhteyttä ei pidä vähätellä, koska "[p]elkästään erilaiset taideterapiat todistavat, että taide ja henkinen hyvinvointi tukevat parhaimmillaan toisiaan."

Crossickin ja Kaszynskan raportin mukaan Britanniassa taiteen ja kulttuurin arvioinnissa on viimeisen vuosikymmenen aikana korostettu liikaa taiteen terveys- ja hyvinvointivaikutuksia. Keskustelun ytimessä pitäisi olla se, miten taide kokemuksena ilmenee ihmisille. Jos lähestymme taidetta jo lähtökohtaisesti terveys- ja hyvinvointivaikutuksia odottaen, emme ehkä huomaa, miten muuten taide meille kokemuksena ilmenee tai mikä tekee taidekokemuksesta erityisen. 

Perho kummeksuu kritiikkiä, jota on esitetty taiteen terveys- ja hyvinvointikeskustelua kohtaan. Taiteiden vaikutuksista on olemassa paljon tutkimusta (hyvä yhteenveto näistä tutkimuksista ks. Jansson 2014 ). Tutkimusten epätarkkuutta, metodologisia ongelmia, raportointia ja etiikkaa ovat Crossickin ja Kaszynskan lisäksi kritisoineet viime aikoina monet muutkin tutkijat (ks. esim. Sagan 2014; Belfiore 2016; Clift & Camic 2016; Cox & Boydell 2016). Brittiläinen Elenora Belfiore (2016) on todennut, että yleisesti hyväksytty käsitys taiteiden mahdollisista vaikutuksista mieleen ja kehoon näyttäisi perustuvan ensisijaisesti kokemukselliseen tietoon ja uskomuksiin – ei niinkään tutkittuun tietoon. Esitetty kritiikki ei siis kiistä taiteen mahdollisia hyvinvointivaikutuksia, vaan kohdistuu tutkimusmenetelmien luotettavuuteen ja raportoinnin epätäsmällisyyteen, jotka tekevät tutkimustuloksista epävarmoja.

Kokemuksellista näyttöä taiteen vaikutuksista on kuitenkin runsaasti. Tutkijana olen itsekin tämän kevään aikana ollut seuraamassa, miten esimerkiksi tanssikummitoiminta myöhäisikäisten kotihoidossa ja tehostetussa palveluasumisen yksikössä on antanut osallistujille hienoja kokonaisvaltaisia kokemuksia. Tanssiin osallistuminen on kannustanut heitä liikkumaan herätellen samalla ajattelua, mielikuvitusta, muistelua ja tunnekokemuksia, kannustanut sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja vahvistanut siten myös osallisuuden kokemusta. Vastaavasti musiikin, kuvataiteen ja teatterin alueilla on saatu monenlaisia positiivisia tutkimustuloksia taiteen ja hyvinvoinnin välisistä kytköksistä. Tarvitaan kuitenkin lisää korkeatasoista tutkimusta, jotta näyttö olisi kiistatonta.

ArtsEqual-tutkimushankkeessa tutkimme, miten taide julkisena palveluna voisi lisätä yhteiskunnallista tasa-arvoa ja hyvinvointia 2020-luvun Suomessa. Tutkimuksessa tarkastellaan myös viime aikoina paljon keskustelua herättäneitä aiheita kuten soveltavaa ja osallistavaa taidetta, taideperustaisia hyvinvointipalveluja ja taiteellisia interventioita työelämään.

Samalla on hyvä pitää mielessä, että taiteen vaikutuksia – olivatpa ne luonteeltaan esteettisiä, kulttuurisia, sosiaalisia, kasvatuksellisia, taloudellisia tai terveyteen ja hyvinvointiin vaikuttavia – ei olisi olemassa ilman taiteen kohtaamisen synnyttämää taidekokemusta. Taidekokemus on siis mahdollisiin vaikutuksiinsa nähden ensiarvoinen. Siksi keskustelua taiteen arvosta ei pidä pelkistää keskusteluksi taiteen terveys- ja hyvinvointivaikutuksista – suunta, johon myös Suomessa ollaan huolestuttavasti matkalla.

Taiteen ensisijaisena tehtävänä on olla taidetta. Se on kaikkina aikoina osallistanut ihmisiä kokemaan. Taiteella voi myös olla yhteiskunnallinen tehtävä haastaa esimerkiksi vallitsevia arvoja, normeja, moraalia, toimintaa, stereotypioita ja vallankäyttöä. Jatkuvasti muuttuvana ja omalakisena taiteet pitävät sisällään monenlaisia ilmiöitä, joista suurella osalla ei ole mitään tekemistä terveyden, hyvinvoinnin, elämänilon tai kodin sisustamisen kanssa – eikä tarvitsekaan olla. Kuten Koneen Säätiön johtaja Hanna Nurminen kiteyttää äskeisessä YLE:n haastattelussa, sivistysvaltiossa "taiteilijat voivat itse määritellä taiteelleen erilaisia tavoitteita, mutta ei yhteiskunta voi sitä tehdä."

Taiteen synnyttämiä vaikutuksia ja taiteen palveluja ei olisi olemassa ilman taiteen syvää ydinosaamista, luovia taidesisältöjä ja taiteen organisaatioita. Taiteessa, kuten myös tieteissä, syntyy merkittäviä uusia oivalluksia usein pitkäaikaisen kehittelyn tuloksena, riskejä ottamalla ja myös erehdyksistä oppimalla. Ilman kestävää perusrahoitusta tällaiset luovat prosessit eivät ole mahdollisia. Siksi taiteen perusrahoitus on turvattava myös taloudellisesti vaikeina aikoina, eikä hyvinvointivaikutusten mittaamista ja hyvinvointipalvelujen tarjontaa pidä asettaa perusrahoituksen kriteereiksi missään olosuhteissa.

En vähättele taiteen mahdollisia terveys- ja hyvinvointivaikutuksia tai pidä ihmisiä "mahdollisimman etäällä taiteesta," kuten Perho kolumnissaan tulkitsee. Sen sijaan puolustan YK:n ihmisoikeusjulistuksen 27. artiklassa mainittua jokaisen ihmisen oikeutta päästä osalliseksi taiteista ja sivistyksestä.

Kai Lehikoinen on ArtsEqual-tutkimushankkeen varajohtaja sekä esittävien taiteiden yliopistonlehtori Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.