Sinne ja takaisin, mutta miksi? — Pohdintoja prosessista

|
Blogi

Rakastan näyttelijäntyötä, koska produktioiden syklit ovat lyhyitä. Produktio alkaa ja sitten se loppuu. Ja siinä välissä, se imaisee sisäänsä aivan kokonaan. Produktio tulee uniin ja on koko ajan läsnä kaikessa, mitä tekee. Nopeasti kyllästyvänä ihmisenä rakastan sitä, miten vielä viikko sitten näyttelin esityksessä nimeltä Marmaros, ja huomisesta alkaen näyttelen Shakespearen näytelmässä Kuinka äkäpussi kesytetään. Ja se tulee todennäköisesti olemaan taas jotain ihan muuta edellä mainittuun nähden.

 

Ja sitten sekin loppuu.

 

Nyt kun ensimmäinen koulupäivä hiihtoloman jälkeen on vietetty huomaan, että olin koulussa eri tavalla. Olin jotenkin eri tyyppi. Tai en tietenkään ollut, mutta tuntui hassulta olla koulussa. En ollut edes tajunnut kuinka kokonaisvaltaisesti “inessä” olinkaan EP-produktiossamme. Ja mikä pahinta, kesken prokkista, sitä ei itse edes huomaa, kuinka inessä sitä onkaan.

 

Mielestäni on äärimmäisen kiehtovaa, miten sitä hetkellisesti hieman muuttuu ihmisenä jonkun tietyn produktion ajaksi. Tai ainakin silloin, kun siihen sitoutuu. Silloin prosessityöstä tulee varsinainen cocktail intohimoa, räjähtelyä, pään tukkoisuutta, naurua ja vapautta.

 

Sitä tämä on.

 

Hirvittävällä vimmalla, ja joskus myös tuskalla, kaivetaan porukalla potero. Siellä sitten ollaan ehkä hetki tyytyväisinä, kunnes se pitää peittää. Ja sitten kerätään taas kimpsut ja kampsut kasaan ja lähdetään etsimään uutta paikkaa, mitä kaivaa. Joskus, joku saattaa kehaista, että: “Siinäpä oli hienoin potero, jonka olen eläissäni nähnyt.” Joku on että, ”EVVK”. Jotkut eivät sano mitään. Mikäs nyt sitten on se mittari, että jotain merkittävää on tehty?  

 

Meille kirjoitettiin anonyymisti sydämen muotoinen kirje, jossa kiitettiin meidän esityksestä. Tietysti se oli silloin ilahduttavaa ja imartelevaa, olihan sitä oikein askarreltukin. Mutta näin jälkeenpäin olen tuntenut täysin uudenlaista kunnioitusta, nimittäin sitä, että jengi jaksaa nähdä vaivaa.

 

Eli kai produktio oli sitten merkittävä. Ehkä kaikki produktiot ovat. Ja sitä paitsi jokainen pienikin täytetty kuoppa, jättää aina jäljen. Se voi olla tärkeää. Ehkä kaikki on merkittävää. Mutta sitten mikään ei ole merkittävää. Ehkä merkitys ei ole merkittävää, vaan jokin muu, mitä en vielä tiedä.

 

Tää on kovaa hommaa, hemmetti vieköön. But fuck, I love it.

 

Kirjoittaja on näyttelijäntaiteen opiskelija.